Juhannuksen, tuon vuosittaisen kaupungistapakenemisjuhlan lähestyessä on hyvä vähän kerrata mökkeilyn ympäristövaikutuksia. Plussapuolelle sijoitamme luonnonläheisen elämän, joka auttanee kaupunkilaisia pitämään yllä sitä ”oikeaa” suhdetta luontoon. Harmillista kyllä nykyaikaiset mökit on ahdettu täyteen elektroniikkaa ja kasvimaanpito on vaihtunut virtuaalikeilailuun vapaa-ajan asunnon viihdekeitaassa. Siinäpä mökkeilyn hyvät puolet.
Ikävä kyllä miinuspuoli turpoaa peittäen alleen ympäristökasvatuksellisen vaikutuksen. Mökkeily ylläpitää runsasta yksityisautoilua. Pahimmillaan mökkeilijät ajavat joka viikonloppu satoja kilometrejä päästäkseen luonnon rauhaan jouduttaen samalla ilmastonmuutosta ja sen saman rauhan hidasta tuhoa. Vapaa-ajan asuntoon ei ole taloudellista rakentaa hyviä kulkuyhteyksiä saati sitten hyvää kunnallista vesihuoltoa. Mökkiläiset käytännössä käyvät tarpeillaan yhteisissä järvissämme ja joissamme rehevöittäen niiden rantoja. Lisäksi sadattuhannet loma-asunnot vievät hurjasti tilaa kaikilta muilta eliöiltä.
Rannoilla elää noin kymmenesosa uhanalaisista lajeistamme, ja niiden elinympäristöjen säilymiseksi on valtioneuvoston päätöksellä aloitettu rantojensuojeluohjelma. Ohjelmaa on toteutettu 20 vuotta, mutta 43% suojelutavoitteesta on edelleen täyttämättä – pääasiassa kai siksi ettei valtion mailta ole löytynyt suojeluun sopivia alueita. Mikäli valtio ei omilla alueillaan kykene täyttämään suojeluvaatimuksia, täytyy yhä suurempi osa kuntien ja yksityisten maista saada suojelukäyttöön keinolla tai toisella. Rantojensuojeluohjelman mitoitus on joka tapauksessa alakanttiin, sillä vain 4-5% järvien ja merien rantaviivasta on suojeltu, vaikka noin 10% suojelutaso pitäisi saavuttaa ekosysteemien vakauden pitkäaikaseksi säilymiseksi. Jokia ei ole ohjelmassa otettu huomioon.
Rantojen suojelemiseksi vaaditaan lisätoimia. Yksittäinen mökkeilijä voi tehdä ympäristön eteen vaikka mitä, mutta on kokoomuslaista ”ympäristöfiksuutta” kehottaa ihmisiä toimimaan luontoystävällisesti ilman aikomusta muuttaa kestämättömiä yhteiskunnan rakenteita. Mökkeily on osa suomalaista kulttuuria, eikä toisaalta liene kestävän kehityksen mukaista tuhota tällaista kulttuuria kokonaan. On kuitenkin keinoja vähentää sen haitallisia ympäristövaikutuksia: kaavoitus. Rantatonttien Villi Länsi -henkinen jakaminen yksityisihmisille olisi lopetettava. Mökkeilevää elämäntapaa on mahdollista toteuttaa myös vuokramökeissä, jotka huomattavasti korkeamman käyttöasteensa takia eivät uhkaa rantaympäristöjä tavallisten mökkien lailla. Mökkien vuokraaminen myös tuo kunnan alueelle muitakin kuin kiinteistöverotuloja ja voisi siten tuoda pientä helpotusta pienempien kuntien talousvaikeuksiin.
Rantojen suojelu vaatii toki myös muita keinoja ollakseen kattavaa. Maatalouden ravinnepäästöt on saatava kuriin tiukemmalla maataloustukien ohjauksella, humuspäästöt vesiin on lopetettava soidensuojelulla ja vedenkorkeuden sääntelyä ei saa päästää lisääntymään – eli Vuotoksen ja Kollajan tekoaltaat on torpattava. Nämä toimet ovat itseasiassa jopa helpommin toteutettavia kuin mökkeilykulttuurin murros, mutta tähän murrokseen voi jokainen tahollaan osallistua. Yksilöiden toimet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös julkisen vallan puuttumista.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Yhteistyöstä punaisten puolueiden kanssa
Ensi viikonloppuna pidettävä Vasemmistoliiton puoluekokous lähestyy. Puolue on ottanut tavoitteekseen nostaa kannatuksensa nykyisestä reilusta seitsemästä ja puolesta prosentista kymmeneen prosenttiin. Onnea tämän tavoitteen kanssa! Ensi vaalien jälkeen tosin oppositio kutsuu huolimatta siitä saako ainut vasemmistopuolue houkuteltua opiskelijat ja lapsiperheet äänestämään itseään. Porvarihallitukseen sillä ei ole asiaa, punamullan edellytyksiä tuskin saadaan vaaleissa aikaan ja sinipunassa vasemmistoliitto on demareidenkin kannattajien mielissä vasta viidenneksi suosituin hallituksen täydentäjäpuolue Vihreiden, Perussuomalaisten, RKP:n ja jopa Keskustankin jälkeen. Punavihreää hallitusyhteistyötä siis tuskin nähdään vielä pitkään aikaan.
Entäpä punavihreää oppositiopolitiikkaa? Tämä riippuu meidän Vihreiden kannatuskäyristä. Puheenjohtaja Sinnemäki linjasi puoluekokouksessamme, että hallitukseen ei lähdetä jollei Vihreiden painoarvo hallitusneuvotteluissa kasva. Eli kannatuskäyrämme lurpsahtaminen voisi johtaa Sinne- ja Arhinmäen puolueet hallitukselle varsin vaaralliseen oppositioon. Viimeaikaisten kannatuslukemien valossa näin ei tosin tule käymään, mutta vaaleihin on vielä aikaa.
Vihreät on suosituin kolmas puolue kaikkiin hallituskokoonpanoihin, mutta Perussuomalaiset hönkivät perässä. Mikäli puolueemme kannatus kasvaa, tulemme todennäköisesti olemaan hallituksessa varmistamassa sukupuolineutraalin avioliiton lakiinkirjaamisen, edistyksellisen ilmastopolitiikan ja tekoaltaiden torppaamisen tuloa uuteen hallitusohjelmaan. Perussuomalaisten kanssa näistä asioista saattaisi hallitusohjelmassa tulla hyvin eri näköisiä ehdotuksia.
Suuri kysymys on onnistuuko Mari Kiviniemi nostamaan puolueensa kannatuskaivon pohjalta kakkossijalle vai voittaako Jungnerin rakkausdemokraattinen puolue itselleen hallituspaikan takaisin vain yhden oppositiokauden jälkeen? Toistaiseksi uusien ikonien merkitystä SDP:n ja Keskustan kannatukselle ei vielä voida sanoa. Demareiden kannatuskäyrä on ollut viime vuoden lopusta lähtien tasainen – persuperseilyllä ei ollut kannatusta nostavaa vaikutusta ja Urpilainen vaihtoi viisaasti viestintätaktiikkaa siirtämällä kovasanaisen Heinäluoman taka-alalle. Kokoomuslaisen positiivista viestiä lähettävän Jungnerin valinta puoluesihteeriksi taas oli nerokas valinta - ja silmiinpistävä tyylin vaihdos verrattuna demaripuheenjohtajan muutaman kuukauden takaisiin ”maassa maan tavalla” -puheisiin.
Toivon todella SDP:n viestinnällisen muutoksen heijastelevan myös arvojen muutosta. Nykyinen porvarihallituskausi on ollut Vihreille erityisesti luonnonsuojelullisissa asioissa yhtä tappiota tappion perään. Mikäli demarit todella tahtovat alkaa rakkauden puolueeksi, he ottavat politiikassaan huomioon myös tulevat sukupolvet ja ympäristön kantokyvyn. Tällaisessa tilanteessa voisi olla jopa mielekästä nähdä sinipunavihreää hallitusyhteistyötä ensi vaalikaudella.
Muussa tapauksessa toivon punaisen ja vihreän mäen yhdistyvän vihaiseksi oppositiovuoreksi.
Entäpä punavihreää oppositiopolitiikkaa? Tämä riippuu meidän Vihreiden kannatuskäyristä. Puheenjohtaja Sinnemäki linjasi puoluekokouksessamme, että hallitukseen ei lähdetä jollei Vihreiden painoarvo hallitusneuvotteluissa kasva. Eli kannatuskäyrämme lurpsahtaminen voisi johtaa Sinne- ja Arhinmäen puolueet hallitukselle varsin vaaralliseen oppositioon. Viimeaikaisten kannatuslukemien valossa näin ei tosin tule käymään, mutta vaaleihin on vielä aikaa.
Vihreät on suosituin kolmas puolue kaikkiin hallituskokoonpanoihin, mutta Perussuomalaiset hönkivät perässä. Mikäli puolueemme kannatus kasvaa, tulemme todennäköisesti olemaan hallituksessa varmistamassa sukupuolineutraalin avioliiton lakiinkirjaamisen, edistyksellisen ilmastopolitiikan ja tekoaltaiden torppaamisen tuloa uuteen hallitusohjelmaan. Perussuomalaisten kanssa näistä asioista saattaisi hallitusohjelmassa tulla hyvin eri näköisiä ehdotuksia.
Suuri kysymys on onnistuuko Mari Kiviniemi nostamaan puolueensa kannatuskaivon pohjalta kakkossijalle vai voittaako Jungnerin rakkausdemokraattinen puolue itselleen hallituspaikan takaisin vain yhden oppositiokauden jälkeen? Toistaiseksi uusien ikonien merkitystä SDP:n ja Keskustan kannatukselle ei vielä voida sanoa. Demareiden kannatuskäyrä on ollut viime vuoden lopusta lähtien tasainen – persuperseilyllä ei ollut kannatusta nostavaa vaikutusta ja Urpilainen vaihtoi viisaasti viestintätaktiikkaa siirtämällä kovasanaisen Heinäluoman taka-alalle. Kokoomuslaisen positiivista viestiä lähettävän Jungnerin valinta puoluesihteeriksi taas oli nerokas valinta - ja silmiinpistävä tyylin vaihdos verrattuna demaripuheenjohtajan muutaman kuukauden takaisiin ”maassa maan tavalla” -puheisiin.
Toivon todella SDP:n viestinnällisen muutoksen heijastelevan myös arvojen muutosta. Nykyinen porvarihallituskausi on ollut Vihreille erityisesti luonnonsuojelullisissa asioissa yhtä tappiota tappion perään. Mikäli demarit todella tahtovat alkaa rakkauden puolueeksi, he ottavat politiikassaan huomioon myös tulevat sukupolvet ja ympäristön kantokyvyn. Tällaisessa tilanteessa voisi olla jopa mielekästä nähdä sinipunavihreää hallitusyhteistyötä ensi vaalikaudella.
Muussa tapauksessa toivon punaisen ja vihreän mäen yhdistyvän vihaiseksi oppositiovuoreksi.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Luonnonsuojelun tulisi olla kansalaisvelvollisuus
Kävin eilen luontoretkellä Oulun Letonniemessä. Alue on vanhaa lampaiden laiduntamaa niittyä, mutta laidunnus on loppunut jo aikaa sitten. Vanha niitty on kasvanut umpeen. Miksi näin arvokas elinympäristö on päästetty metsittymään, vaikka perinneympäristöjen lajeista 99% on uhanalaisia? Liian usein luonnonsuojelun laiminlyömisessä on kyse resurssien puutteesta, oli kyseessä sitten niityn niittäminen tai talousmetsän ennallistaminen. Luonnonsuojelu ei ole toistaiseksi kertaakaan päässyt nauttimaan kohtuullista osuutta minkään toimijan rahoista, suojelujärjestöjen budjetit tietysti poislukien.
Aloitan pian siviilipalvelukseni ja olen tullut jutelleeksi muiden sivarien kanssa heidän tulevista ja menneistä palveluspaikoistaan. Siviilipalveluksen tulisi olla yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Hämmentävän suuri osa tutuistani kertoo kuitenkin suorittaneensa sivarinsa joko pelaamalla pleikkaria tai tiskaamalla/kuskaamalla/viemällä roskia – siis tekemällä niitä töitä joita muut eivät halua tehdä. Sivari on halpaa työvoimaa, jonka velvollisuutta monet palveluspaikat joko hyväksikäyttävät tai laiminlyövät.
Eli siis maailman tärkein työ, luonnonsuojelu, olisi vailla tekijöitä samaan aikaan kun monet paskaduuniin pakotetut pakertavat turhaan? Tämä miestyövoima olisi hyödyllistä ottaa mukaan pelastamaan biosfääriä.
Palveluspaikat päättävät montaako sivaripaikkaa ne hakevat ja montako näistä paikoista on minäkin hetkenä käytössä. Luonnonsuojelullisista asioista vastaa esimerkiksi Metsähallitus mutta myös kunnat suoraan maaomistustensa ja ympäristötoimensa kautta ja välillisesti ELY-keskusten (joihin on yhdistetty vanhat maakuntien ympäristökeskukset) kautta. Tässäpä tehtävä kaikille ympäristömyönteisille kunnallispoliitikoille koko Suomessa: koettakaa saada lisää sivarityövoimaa luonnonsuojelutyöhönne. Saatte vähemmällä rahalla enemmän tulosta. Tätä tukeva konkreettinen toimi olisi kunnallistason tiedotuskiertue lukioihin, jossa markkinoitaisiin siviilipalvelusta vastuullisena vaihtoehtona asepalvelukselle.
Pidemmällä aikavälillä siviilipalvelus tulisi muuttaa kokonaan ympäristöpalvelukseksi, jossa palveluksen alkuun sijoittuvalla kuukauden koulutusjaksolla opetettaisiin perusteet tärkeimmistä luonnonsuojelun tehtävistä, kuten perinneympäristöjen kunnostuksesta, ekosysteemien ennallistamisesta ja ympäristöviestinnästä.
Itseasiassa koko asepalvelus voitaisiin korvata yleisellä ympäristövelvollisuudella, sillä uhat joilta meidän pitäisi puolustautua eivät ole sotilaallisia. Olisi hyödyllistä, että jokainen suomalainen voisi kokea luonnonsuojelutyötä käytännön kautta – luulisi sen avaavan silmiä sille kriisille jonka keskellä elämme. Sitä paitsi meillä on velvollisuus alkaa piakoin maksamaan takaisin luonnolta ottamaamme lainaa, ja uskon meidän kaikkien haluavan tehdä sen hallitusti. Muutoin vielä syntymättömät sukupolvet joutuvat nyhjäisemään tyhjästä rahat ja työn kustantaakseen meidän velkamme eksponentiaaliset korot.
Suomen sukupuuttovelka on tällä hetkellä noin 900 lajia. Uhanalaisia noin 40000 tunnetusta lajista on noin 1500.
Aloitan pian siviilipalvelukseni ja olen tullut jutelleeksi muiden sivarien kanssa heidän tulevista ja menneistä palveluspaikoistaan. Siviilipalveluksen tulisi olla yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Hämmentävän suuri osa tutuistani kertoo kuitenkin suorittaneensa sivarinsa joko pelaamalla pleikkaria tai tiskaamalla/kuskaamalla/viemällä roskia – siis tekemällä niitä töitä joita muut eivät halua tehdä. Sivari on halpaa työvoimaa, jonka velvollisuutta monet palveluspaikat joko hyväksikäyttävät tai laiminlyövät.
Eli siis maailman tärkein työ, luonnonsuojelu, olisi vailla tekijöitä samaan aikaan kun monet paskaduuniin pakotetut pakertavat turhaan? Tämä miestyövoima olisi hyödyllistä ottaa mukaan pelastamaan biosfääriä.
Palveluspaikat päättävät montaako sivaripaikkaa ne hakevat ja montako näistä paikoista on minäkin hetkenä käytössä. Luonnonsuojelullisista asioista vastaa esimerkiksi Metsähallitus mutta myös kunnat suoraan maaomistustensa ja ympäristötoimensa kautta ja välillisesti ELY-keskusten (joihin on yhdistetty vanhat maakuntien ympäristökeskukset) kautta. Tässäpä tehtävä kaikille ympäristömyönteisille kunnallispoliitikoille koko Suomessa: koettakaa saada lisää sivarityövoimaa luonnonsuojelutyöhönne. Saatte vähemmällä rahalla enemmän tulosta. Tätä tukeva konkreettinen toimi olisi kunnallistason tiedotuskiertue lukioihin, jossa markkinoitaisiin siviilipalvelusta vastuullisena vaihtoehtona asepalvelukselle.
Pidemmällä aikavälillä siviilipalvelus tulisi muuttaa kokonaan ympäristöpalvelukseksi, jossa palveluksen alkuun sijoittuvalla kuukauden koulutusjaksolla opetettaisiin perusteet tärkeimmistä luonnonsuojelun tehtävistä, kuten perinneympäristöjen kunnostuksesta, ekosysteemien ennallistamisesta ja ympäristöviestinnästä.
Itseasiassa koko asepalvelus voitaisiin korvata yleisellä ympäristövelvollisuudella, sillä uhat joilta meidän pitäisi puolustautua eivät ole sotilaallisia. Olisi hyödyllistä, että jokainen suomalainen voisi kokea luonnonsuojelutyötä käytännön kautta – luulisi sen avaavan silmiä sille kriisille jonka keskellä elämme. Sitä paitsi meillä on velvollisuus alkaa piakoin maksamaan takaisin luonnolta ottamaamme lainaa, ja uskon meidän kaikkien haluavan tehdä sen hallitusti. Muutoin vielä syntymättömät sukupolvet joutuvat nyhjäisemään tyhjästä rahat ja työn kustantaakseen meidän velkamme eksponentiaaliset korot.
Suomen sukupuuttovelka on tällä hetkellä noin 900 lajia. Uhanalaisia noin 40000 tunnetusta lajista on noin 1500.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Janne Hakkarainen puhuu avoimesta kaupunkitilasta
Janne Hakkaraisen tuki ry:n puheenjohtajana kehtaan jakaa tämän eduskuntavaaliehdokkaan verkkopuheen kanssanne.
Kulttuurisota kukistettava
Kulttuurisota on käynnissä, ja tämä sota on häiritsevän yksipuolista hyökkäämistä. Maailman ei-suomalaisten ihmisten saapumisesta tämän valtion alueelle ollaan montaa mieltä, mutta yhdestä ajatuksesta isommat poliittiset liikkeet ovat varsin yksimielisiä: sopeuttamisesta. Maassa maan tavalla ja niin edelleen.
Sopeuttaminen merkitsee valtakulttuurista poikkeavan ihmisen kulttuuri-identiteetin karsimista, jotta se olisi mahdollisimman yhteneväinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Suomalaisuuteen sopimattomat käytöstavat, kuten ympärileikkaaminen ja moniavioisuus on kitkettävä pois. Tavoitteena on tehdä tulokkaista mahdollisimman suomalaisia.
Tavoite on tavallaan ymmärrettävä, vaikka nationalismiin nojaava ajattelu on väistämättä tuomittu epäonnistumaan. Ajatus kansoista ja kansallisista ominaisuuksista on omiaan luomaan rajoja sinne, missä niitä ei tarvitsisi olla. ”Suomalaisuuteen” kuuluu yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta paljon epäolennaisiakin asioita. Keskustelussa sopeuttamisesta on esiintynyt esimerkiksi tyttöjen huntujen käytön kieltäminen kouluissa. Millä tavalla hunnuttautuminen estää yhteiskunnan toimintaan osallistumisen? Samalla sallimme kuitenkin länsimaiset uskonnolliset tunnukset niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin oppilaiden kauloissa killuvissa risteissä.
Sopeuttamiseen tiivisti liittyvä ajatus on karkottaminen. Maassa maan tavalla, tai maasta pois. Kuitenkin meillä on ”kansamme” keskuudessa yhteiskuntaan erittäin huonosti sopeutuvia yksilöitä ja ryhmiä, joiden ei hyvällä omalla tunnolla voi mitenkään sanoa toimivan ”maan tavalla”. Miksi syntymämaa vaikuttaa ihmisen oikeudelliseen statukseen näin dramaattisesti?
Sopeuttamiskeskustelua seuranneena arvaan, että ulkomaalaiset eivät nationalistien mielestä koskaan tule sopeutumaan yhteiskuntaan tarpeeksi hyvin. Vaikka oma kulttuuri onnistuttaisiinkin karsimaan tulokkailta pois, niin aina voidaan löytää jokin ulkoinen tekijä erottamaan Ne Meistä, suomalaisista.
Ratkaisua pitääkin lähteä hakemaan ongelman toisesta päästä. Ongelmamme eivät ole sopeutujissa vaan asetetuissa vaatimuksissa. Ongelma on suomalaisuudessa. Se sisältää niin paljon triviaaleja ominaisuuksia, että yhdenkään ei-syntyperäisen suomalaisen ei ole niitä mahdollista täyttää. Siksi yhteiskuntaamme sopeutumisen vaatimukset tulisikin muodostaa yleisen inhimillisyyden perusteella suomalaisen kulttuurin vaatimusten sijaan. Selkeimpänä erona nykyiseen olisi oikeus käyttää oman uskontonsa tunnuksia ja esimerkiksi ympärileikata poikalapsensa ilman suomalaisten moralisointia. Tulevaisuudessa perikristillisen suomalaisuuden purkaminen voisi johtaa suomalaistenkin vapautumiseen kulttuurinsa normeista esimerkiksi erilaisia pari- tai monisuhteita rajoittavan lainsäädännön poistumisen kautta.
Sopeuttaminen merkitsee valtakulttuurista poikkeavan ihmisen kulttuuri-identiteetin karsimista, jotta se olisi mahdollisimman yhteneväinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Suomalaisuuteen sopimattomat käytöstavat, kuten ympärileikkaaminen ja moniavioisuus on kitkettävä pois. Tavoitteena on tehdä tulokkaista mahdollisimman suomalaisia.
Tavoite on tavallaan ymmärrettävä, vaikka nationalismiin nojaava ajattelu on väistämättä tuomittu epäonnistumaan. Ajatus kansoista ja kansallisista ominaisuuksista on omiaan luomaan rajoja sinne, missä niitä ei tarvitsisi olla. ”Suomalaisuuteen” kuuluu yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta paljon epäolennaisiakin asioita. Keskustelussa sopeuttamisesta on esiintynyt esimerkiksi tyttöjen huntujen käytön kieltäminen kouluissa. Millä tavalla hunnuttautuminen estää yhteiskunnan toimintaan osallistumisen? Samalla sallimme kuitenkin länsimaiset uskonnolliset tunnukset niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin oppilaiden kauloissa killuvissa risteissä.
Sopeuttamiseen tiivisti liittyvä ajatus on karkottaminen. Maassa maan tavalla, tai maasta pois. Kuitenkin meillä on ”kansamme” keskuudessa yhteiskuntaan erittäin huonosti sopeutuvia yksilöitä ja ryhmiä, joiden ei hyvällä omalla tunnolla voi mitenkään sanoa toimivan ”maan tavalla”. Miksi syntymämaa vaikuttaa ihmisen oikeudelliseen statukseen näin dramaattisesti?
Sopeuttamiskeskustelua seuranneena arvaan, että ulkomaalaiset eivät nationalistien mielestä koskaan tule sopeutumaan yhteiskuntaan tarpeeksi hyvin. Vaikka oma kulttuuri onnistuttaisiinkin karsimaan tulokkailta pois, niin aina voidaan löytää jokin ulkoinen tekijä erottamaan Ne Meistä, suomalaisista.
Ratkaisua pitääkin lähteä hakemaan ongelman toisesta päästä. Ongelmamme eivät ole sopeutujissa vaan asetetuissa vaatimuksissa. Ongelma on suomalaisuudessa. Se sisältää niin paljon triviaaleja ominaisuuksia, että yhdenkään ei-syntyperäisen suomalaisen ei ole niitä mahdollista täyttää. Siksi yhteiskuntaamme sopeutumisen vaatimukset tulisikin muodostaa yleisen inhimillisyyden perusteella suomalaisen kulttuurin vaatimusten sijaan. Selkeimpänä erona nykyiseen olisi oikeus käyttää oman uskontonsa tunnuksia ja esimerkiksi ympärileikata poikalapsensa ilman suomalaisten moralisointia. Tulevaisuudessa perikristillisen suomalaisuuden purkaminen voisi johtaa suomalaistenkin vapautumiseen kulttuurinsa normeista esimerkiksi erilaisia pari- tai monisuhteita rajoittavan lainsäädännön poistumisen kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
