Todistusvalinta luo segregaatiota lukioihin

cc Robert of Fairfax

Vakavin koulutuspoliittinen ongelma ei ole opiskelijoiden hidas valmistuminen tai monet välivuodet. Se on koulutuksen periytyminen ja opiskelijoiden eriytyminen menestyjiin ja häviäjiin yhä aikaisemmassa vaiheessa.

Yle uutisoi lukioiden jakautumisesta ammattikorkeakouluun ja yliopistoon valmistaviin. Uutinen oli ehkä jokseenkin ennakkoluuloisesti kärjistetty, sillä ammattikorkeakoulutus ei ole lainkaan sen vähäarvoisempaa tai vaadi vähempää älynlahjoja kuin yliopistokoulutuskaan. Tärkeämpi seikka meinasi hukkua tämän virheellisen noston alle: lukiot ovat voimakkaan segregoituneita oppilaiden peruskoulumenestyksen mukaan.

Jo se seikka, että jostain syystä huonosti peruskoulussa menestyneet laitetaan samoihin kouluihin on huolestuttavaa. Tämän faktan epäsuotavaa vaikutusta lisää parhaiden opettajien hakeutuminen hyvin menestyvien opinahjoihin ja kierre on valmis: peruskoulussa huonoiten pärjänneet saavat toisella asteella huonointa opetusta.

Lukioilla ei ole hyviä perusteita laittaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen ja ottaa sisälle vain ne, jotka ovat aiemmin pärjänneet hyvin. Todistusvalinta on segregaatiota tuottava mekanismi. Jos lukioiden välisiä säännönmukaisia eroavaisuuksia halutaan kaventaa, niin on todistusvalinnasta luovuttava.

Lukioiden sisäänotto voisi aivan hyvin tapahtua arpomalla. Jokaiselle tulisi lisäksi taata subjektiivinen oikeus paikkaan lähilukiossaan. Erityistehtävän saaneisiin lukioihin voitaisiin järjestää pääsykokeet, mutta vain erityistehtävän mukaisia taitoja mittaamaan.

Ammattikouluista en ole kuullut vastaavia eriytymistä käsitteleviä uutisia. Ammattikoulutuksen kenttä on muutenkin kovin laaja ja epäyhtenäinen. Paikoin käytössä olevasta todistusvalinnasta olisi sielläkin varmasti syytä luopua ja siirtyä kokonaan joko soveltuvuuskokeisiin tai arpovaan sisäänottoon.

Jokaisella on oikeus koulutukseen, ja yhteiskunnalla on velvollisuus auttaa ihmistä saavuttamaan riittävä koulutus ja taata tasavertaiset mahdollisuudet edistymiseen. Menestyjien ja menestymättä jääneiden erottelu jo varhaisessa vaiheessa omiin leimoiksi pinttyviin ryhmiinsä sotii tätä ajatusta vastaan. Yhteiskunnan arvoa ei mitata sen menestyjillä, vaan sillä kuinka se kohtelee heikoimpiaan.

---

Kirjoittaja lupaa lähettää henkilökohtaisen kiitospostikortin kaikille ViNOlaisille, jotka vastaavat tähän blogitekstiin omassa blogissaan. Otetaan se harjoitteluna täydelliseen valmistautumiseen seuraavaa opiskelijapoliittisen ohjelman käsittelyä varten.

Vihreiden puheenjohtajavaali ja sen kaksi ehdokasta

Tämä teksti jatkaa Jaakko Stenhällin Tampereen vihreiden nuorten Virnun blogissa Vihreiden puheenjohtajataistosta aloittamaa keskustelua, vaikken tamperelainen olekaan :)

Vihreiden uusi puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, jonka tulos julkaistaan puoluekokouksessa. Ilmoittautumispäivään mennessä ehdokkaita oli tullut neljä: Mika Flöjt, Anni Sinnemäki, Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto.

Käytännössä ehdokkaita on kuitenkin vain kaksi: puolueen nykyjohto ja varteenotettava haastaja.

Ehdokkaiden eliminointi epäsopivuusperiaatteella paljastaa väitteeni todeksi.

Tulevan puheenjohtajan tulisi olla kansanedustaja, ministeri tai sitten todella pitkän linjan vihreä poliitikko. Uskon Mika Flöjtin asettuneen ehdolle vain herättääkseen keskustelua ”cityvihreyden” ja ”erävihreyden” konfliktista, joka totta kai on olemassa - mutta ei linjoissa vaan kyräilyssä ja klikkiytymisessä. Mika tuskin olisi sopiva seuraavaksi puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajavaali on linjavaali. Tässä valossa tuntuu omituiselta, että nykyisen linjan edustajat lähtevät haastamaan toisiaan vailla lupausta muutoksesta. Anni  Sinnemäki on suoriutunut tehtävästään puolueen puheenjohtajana hyvin, Ville Niinistö on viime vaalikauden eduskuntaryhmän puheenjohtajana yhtälailla vastuussa harjoitetusta politiikasta eikä hänellä ole tuoda  puolueeseen mitään uutta. Paitsi parta ja maisterintutkinto. Senkö perusteella me haluamme puheenjohtajamme valita?

Sinnemäki ei, ainakaan puolueen oman analyysin mukaan,  ole syyllinen vihreiden vaalitappioon. Jos jompi kumpi  puolueen isoista pampuista ansaitsee kokeilla vihreän oppositiopuolueen johtamista, se on puolueen vaikean tilanteen läpi ohjannut Sinnemäki, joka ainoana ehdokkaana suostui hallituspuolueen puheenjohtajan koiranvirkaan kaksi vuotta sitten.

Viimeinen esittelemättä jäänyt ehdokas on eduskuntaryhmän vasemmistolaisin edustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka nostaa avoimessa kirjeessään sosiaalipolitiikan ympäristöarvojen rinnalle vihreän politiikan keskiöön.

Vihreiden puheenjohtajavaalissa todellinen kamppailu käydään nykylinjan ja vasemmalle painottumisen välillä. Kilpailijoiden nostot tärkeimmiksi teemoikseen (vihreä talous vs. sosiaalipolitiikka) alleviivaavat tätä pointtia.

Aion tässä vaalissa äänestää Outia. En siksi, että Anni olisi tehnyt jotakin väärin, vaan koska Outin ehdokkuus tarjoaa puolueelle uudistumisen mahdollisuutta. Vihreä politiikka on aina ollut vasemmistolaista, ei vasemmalle päin kallellaan. Puheenjohtajan olisi hyvä heijastaa tätä tosiasiaa. On aika unohtaa puheet sitoutumattomasta edelläolemisesta, johon Niinistön sosiaaliliberaalius-heittokin kuuluu.

Vaikka olen vältellyt itseni leimaamista, niin tämä vaali on saanut minutkin ymmärtämään olevani ajatusmaailmaltani muutakin kuin vasemmiston symppaaja. Olen punavihreä. Se ei tarkoita, että olisin demareiden tai vassareiden kanssa samaa mieltä, että vaatisin sosialistista vallankumousta (tällaisenkin väitteen olen kuullut) tai että vastustaisin kategorisesti tasaverojen korottamista. Vanhat vasemmistopuolueet eivät saa yksinoikeudella määritellä, mitä on oikea heikompien puolella oleminen.

Tämä teksti on kärjistys ja heijastaa omia toiveitani tulevan jäsenäänestyksen suhteen. Toki tiedän Ville Niinistö-kultin olevan vahvan, ja että Pohjois-Suomessa ja Lahdessa (?) saatetaan äänestää Mika Flöjtiä. Mutta toivon kaikkien Vihreiden käsittävän, että puheenjohtajan valinta ei ole vain kasvojen kohotusta tai puolueen suun valintaa. Se voi olla demokratian riemuvoitto, todellinen linjavalinta ja oikea muutos.