Vihreiden puheenjohtajavaali ja sen kaksi ehdokasta

Tämä teksti jatkaa Jaakko Stenhällin Tampereen vihreiden nuorten Virnun blogissa Vihreiden puheenjohtajataistosta aloittamaa keskustelua, vaikken tamperelainen olekaan :)

Vihreiden uusi puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, jonka tulos julkaistaan puoluekokouksessa. Ilmoittautumispäivään mennessä ehdokkaita oli tullut neljä: Mika Flöjt, Anni Sinnemäki, Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto.

Käytännössä ehdokkaita on kuitenkin vain kaksi: puolueen nykyjohto ja varteenotettava haastaja.

Ehdokkaiden eliminointi epäsopivuusperiaatteella paljastaa väitteeni todeksi.

Tulevan puheenjohtajan tulisi olla kansanedustaja, ministeri tai sitten todella pitkän linjan vihreä poliitikko. Uskon Mika Flöjtin asettuneen ehdolle vain herättääkseen keskustelua ”cityvihreyden” ja ”erävihreyden” konfliktista, joka totta kai on olemassa - mutta ei linjoissa vaan kyräilyssä ja klikkiytymisessä. Mika tuskin olisi sopiva seuraavaksi puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajavaali on linjavaali. Tässä valossa tuntuu omituiselta, että nykyisen linjan edustajat lähtevät haastamaan toisiaan vailla lupausta muutoksesta. Anni  Sinnemäki on suoriutunut tehtävästään puolueen puheenjohtajana hyvin, Ville Niinistö on viime vaalikauden eduskuntaryhmän puheenjohtajana yhtälailla vastuussa harjoitetusta politiikasta eikä hänellä ole tuoda  puolueeseen mitään uutta. Paitsi parta ja maisterintutkinto. Senkö perusteella me haluamme puheenjohtajamme valita?

Sinnemäki ei, ainakaan puolueen oman analyysin mukaan,  ole syyllinen vihreiden vaalitappioon. Jos jompi kumpi  puolueen isoista pampuista ansaitsee kokeilla vihreän oppositiopuolueen johtamista, se on puolueen vaikean tilanteen läpi ohjannut Sinnemäki, joka ainoana ehdokkaana suostui hallituspuolueen puheenjohtajan koiranvirkaan kaksi vuotta sitten.

Viimeinen esittelemättä jäänyt ehdokas on eduskuntaryhmän vasemmistolaisin edustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka nostaa avoimessa kirjeessään sosiaalipolitiikan ympäristöarvojen rinnalle vihreän politiikan keskiöön.

Vihreiden puheenjohtajavaalissa todellinen kamppailu käydään nykylinjan ja vasemmalle painottumisen välillä. Kilpailijoiden nostot tärkeimmiksi teemoikseen (vihreä talous vs. sosiaalipolitiikka) alleviivaavat tätä pointtia.

Aion tässä vaalissa äänestää Outia. En siksi, että Anni olisi tehnyt jotakin väärin, vaan koska Outin ehdokkuus tarjoaa puolueelle uudistumisen mahdollisuutta. Vihreä politiikka on aina ollut vasemmistolaista, ei vasemmalle päin kallellaan. Puheenjohtajan olisi hyvä heijastaa tätä tosiasiaa. On aika unohtaa puheet sitoutumattomasta edelläolemisesta, johon Niinistön sosiaaliliberaalius-heittokin kuuluu.

Vaikka olen vältellyt itseni leimaamista, niin tämä vaali on saanut minutkin ymmärtämään olevani ajatusmaailmaltani muutakin kuin vasemmiston symppaaja. Olen punavihreä. Se ei tarkoita, että olisin demareiden tai vassareiden kanssa samaa mieltä, että vaatisin sosialistista vallankumousta (tällaisenkin väitteen olen kuullut) tai että vastustaisin kategorisesti tasaverojen korottamista. Vanhat vasemmistopuolueet eivät saa yksinoikeudella määritellä, mitä on oikea heikompien puolella oleminen.

Tämä teksti on kärjistys ja heijastaa omia toiveitani tulevan jäsenäänestyksen suhteen. Toki tiedän Ville Niinistö-kultin olevan vahvan, ja että Pohjois-Suomessa ja Lahdessa (?) saatetaan äänestää Mika Flöjtiä. Mutta toivon kaikkien Vihreiden käsittävän, että puheenjohtajan valinta ei ole vain kasvojen kohotusta tai puolueen suun valintaa. Se voi olla demokratian riemuvoitto, todellinen linjavalinta ja oikea muutos.

Todistusvalinta ei poista valmennuskurssien ongelmaa

Korkeakoulujen todistusvalinnassa on monia yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin kaatamaan nähdäkseni tärkeimmän todistusvalintaa puoltavan argumentin:

Todistusvalintaa tarvitaan laittamaan valmennuskurssibisnes aisoihin. Ylioppilastodistuksen painoarvon lisääminen korkeakoulujen opiskelijavalinnassa poistaa valmennuskurssibisneksen ongelman.

Valmennuskurssit ovat yhdenvertaisuusongelma, sillä ne ovat kalliita ja vaarantavat maksuttoman koulutuksen.

Jotta väitteen todenperäisyyttä voitaisin tarkastella, tulee ensiksi määritellä ylioppilastodistuksen painoarvon lisäämisen tapa. Mielestäni todistusta voidaan suosia entistä enemmän kolmella tavalla:

1. Lisätään ylioppilastodistuksesta saatavia pisteitä yhteispistevalinnassa
2. Lisätään yhteispistevalinnalla sisäänotetavien kiintiötä pääsykoevalinnalla sisäänotettavien kustannuksella
3. Lisätään pelkällä todistusvalinnalla sisäänotettavien kiintiötä muihin kiintiöihin nähden

Kaikki tilanteet, joissa ihmisellä on mahdollisuus omalla työllään lisätä mahdollisuuksiaan päästä opiskelemaan korkeakouluun ovat alttiita valmennuskurssibisnekselle. Pelkkä ylioppilastodistuksen painoarvon kasvataminen ei siis poista valmennuskurssiongelmaa. Vaihtoehdoissa 1 ja 2 valmennuskurssien kysyntä voisi itse asiassa jopa kasvaa, koska pääsykoemenestyksellä on ylioppilaskirjoituksissa heikommin ja keskinkertaisesti menestyneille näissä tilanteissa entistä enemmän merkitystä sisäänpääsyn kannalta.

Ainoaksi vaihtoehdoksi vähentää valmennuskurssien kysyntää ylioppilastodistuksen painoarvoa kasvattamalla jää vaihtoehto 3: todistusvalintakiintiön kasvattaminen. Tässä keinossa on samat ongelmat kuin kahdessa edellisessäkin, sillä mitä suurempi osa ihmisistä otetaan sisään pelkän todistuksen perusteella, sitä kovemmaksi käy kilpailu jäljellejääneistä paikoista. Ainut keino todella lopettaa valmennuskurssien vaikutus ihmisten sisäänpääsyn todennäköisyyteen on ottaa kaikki opiskelijat korkeakouluihin pelkän ylioppilastodistuksen perusteella.

Todistusvalinnan kannattajat voisivat rehellisyyden nimissä sanoa ajavansa ylioppilastodistuksen nimittämistä ainoaksi korkeakoulujen sisäänoton kriteeriksi. Vaihtoehtoisesti heidän tavoitteenaan ei ole korkeakoulupaikan ostamisen tekeminen mahdottomaksi, vaan hyvin lukiossa menestyneiden elämän helpottaminen vapauttamalla heidät pääsykokeista, kun muut hakijat  joutuvat entistä verisemmän kilpailun armoille.

En yritä sanoa, että valmennuskurssibisnekselle ei pitäisi tehdä mitään. Ylioppilastodistuksen painoarvon kasvattaminen ei vain näytä tarjoavan näitä kahta vaihtoehtoa enempää keinoja plutokraattisen pääsykoemenestyksen ostamisen estämiseen. Muita keinoja kuitenkin on, ja seuraavassa blogissani yritän hahmotella niitä hieman tarkemmin.

--

Tämä blogaus jatkaa yritystäni herättää keskustelua Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden sisällä yhteisesti päätettävistä asioista. Vasta liittokokouksessa kaatuneen opiskelijapoliittisen ohjelman kipupisteiden käsittely tuntuu sopivalta tavalta, sillä ne ovat vielä tuoreessa muistissa.

ViNO tarvitsee suoraa demokratiaa

Vinon liittokokos päättyi viime lauantaina. Sen anti oli laiha, sillä ainut käsittelyssä ollut ohjelma päätettiin palauttaa valmisteluun. Opiskelijapoliittisen ohjelman kaatumiseen on esitetty useita selityksiä, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia:

1. Tasaisten äänestystulosten johdosta liian moni iso asia jouduttiin päättämään arvalla
2. Liian moni ihminen ei ollut muodostanut kantaansa edes ohjelman kiistellyimpiin kohtiin
3. Moni äänestäjä ei tiennyt, mistä kulloinkin äänestettiin koska:
• Iltatyöryhmän tuottamaan kompromissiesitykseen ei ollut aikaa tutustua.
• Äänestystapahtumassa ei enää käydä keskustelua
• Iltatyöryhmä ei perustele kompromissiesityksiään
4.  Äänestyskohdissa, joihin iltatyöryhmä ei ollut löytänyt kompromissia ei työryhmän äänijakaumaa julkistettu. Lisäksi tapa äänestyttää automaattisesti kaikki alle 2/3 työryhmän äänistä saaneet muutosesitykset tukee ohjelman muuttumista kompromissiesityksestä enemmän kuin säilymistä.

Lisäksi uskon, että opiskelijapolitiikkaan keskittyvien ihmisten mielipiteet eroavat koko jäsenistön mielipiteistä keskimääräistä enemmän. Tähän väitteeseen kaipaisin vastauksia.

Opiskelijavaltuuskunta on esimerkillisesti kierrättänyt ohjelmaa kommenteilla ja mahdollistanut muutosten esittämisen esimerkiksi kolmessa opiskelijatapaamisessa ja verkossa. Osaltaan ohjelman kaatuminen ja kaoottisuus johtui varmasti jäsenistöstä itsestään, kun se ei ollut tarttunut mahdollisuuksiin osallistua ohjelman valmisteluun ajoissa.

Kaiken vaikuttamisen alku on kuitenkin keskustelu, ja sitä ei tällä kertaa ainakaan liittokokousedustajien keskuudessa ollut käyty. Ei edes vaikka tärkeimmät muutosesitykset oli postitettu ViNO:n aktiivilistalle hyvissä ajoin, ja niistä oli siellä joitakin ajatuksia vaihdettukin.

On selvää, että vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen ei riitä korjaamaan ohjelmaprosesseja. Tarvitaan radikaali kulttuurin muutos, jonka ytimessä on yksittäisen ihmisen mahdollisuus ohittaa kaikki jäsenjärjestöt ja edustukselliset elimet oman tietokoneensa ääreltä. Sähköiseen ja suoraan demokratiaan siirtymistä ei voi suorittaa vain ohjelmaprosessien sisällä, vaan muutoksen on koskettava koko järjestöä.

Liittokokouksessa perustettu demokratiatekniikan työryhmä puuttunee ensitöikseen sähköisten vaikutuskanaviemme käyttöliittymiin, mutta jo ennen helppoa tapaa vaikuttaa verkossaa on ihmisten siirtymistä suoraan, avoimeen ja ennenkaikkea keskustelevaan demokratiaan tuettava kaikin keinoin. Tämä blogaus on vastaukseni toiveeseen ViNO:n omasta blogosfääristä, jossa käytäisiin keskustelua yhteisesti päätettävistä asioista.

Jäsenistöä on tukemisen lisäksi myös pakotettava omaksumaan uusi kulttuuri. Esimerkiksi osa liittokokousmateriaaleista voisi olla saatavilla vain wikissä (tai mikä meidän tietopankkimme nyt tuleekaan olemaan), missä niistä olisi myös mahdollisuus käydä keskustelua.

Yksi blogaus on liian lyhyt, jotta kaikki ohjelmaprosessin parannustarpeet olisi siinä mahdollista käydä läpi. Alla kuitenkin joitakin heittoja (jotka eivät kaikki ole itse keksimiäni eivätkä kaikki yhtäaikaisesti toteutettavissa), joista toivon keskustelua joko blogin kommenttiosioon tai sitten toisen blogin postaukseen, mielllään ei kuitankaan facebookin seinälle josta keskustelu ei välity kaikille sitä tarvitseville.

• Muutosesitysten edellyttäminen jo kuukautta ennen liittokokousta. Esityksistä olisi oltava mahdollisuus käydä keskustelua verkossa ja työryhmä kerkeäisi koostaa perustellumman esityksen ohjelmaksi.
• Sähköisen ja suoran demokratian työpajojen pitämistä liittokokousten ja väentapaamisten aikana
• Iltatyöryhmien kokoukset striimattava suorana nettiin, ja striimien on jäätävä videologeina käyttöön seurattavaksi myös liittarin jälkeen. Samalla työryhmien kokoa olisi pienennettävä ja alueellisesti edustetusta työryhmästä siirrytävä nopealla vaalilla valittavaan työryhmään, sillä työryhmätyöskentelyn aikana ei ole mahdollisuutta seurata miden työryhmien työtä.
• Työryhmien nettiin striimattuihin kokouksiin olisi saatava esimerkiksi irc-pohjainen suora kommentoimismahdollisuus, joka näkyisi myös kokoukseen osallistujille.
• Äänestämisen yhteydessä molemmista näkökohdista voitava pitää lyhyt puolustuspuhe, ainakin tärkeimpien kysymysten kohdalla. Tärkeydestä voitaisiin päättää esimerkiksi hyvissä ajoin toteutetulla verkkokyselyllä.

Muuten olen sitä mieltä, että pääsykokeet ovat ainoa oikeudenmukainen tapa valita ihmisiä korkeakouluihin.

Selkään (ja käteen) puukotettu sivari

Ainut sivarista jäävä lämmin asia: sivarisukkapari

Viime viikot olen viettänyt suurimmaksi osaksi poissa netin ääreltä. Osasyynä siihen ovat kokemani vastoinkäymiset ja omakohtaiset havaintoni siiviilipalvelusmiehen heikosta asemasta suhteessa palveluspaikkaansa.

Uskoin löytäneeni täydellisen palveluspaikan, jonka täydellisyyttä alleviivasi sen löytyminen asuinpaikkakunnaltani. Työ liippasi läheltä koulutustani ja kiinnostuksen kohteitani. Kaikki olikin hyvin siihen saakka, kunnes työtapaturmaisesti loukkasin käteni.

Vaimoni ja minä saamme minä päivänä hyvänsä ensimmäisen lapsemme. Kävin käteni leikkauksen jälkeen palveluspaikalla keskustelemassa palvelukseni jatkosta. Koska minulle oli määrätty sairaslomaa maaliskuun loppupuolelle saakka, oli palveluspaikallani oikeus kotiuttaa minut. Selitin tilanteeni: kuinka kotiuttaminen pudottaisi meidät tukivälikköön (sairaspäivärahan hakemiseen menee 2-6 vk, eikä sitä voi kiirehtiä) ja kuinka loppujen lopuksi maaliskuun loppuun ei ole kovin pitkä aika, eikä palveluspaikka siksi menettäisi paljoakaan rahaa. Minulle ja perheelleni palveluksen jatkuminen keskeytymättömänä taas merkitsisi tuki- ja lomakeviidakon, senttien laskemisen ja siviilipalveluksen keskeyttämiseen ja uudelleen aloittamiseen liittyvän paperihelvetin välttämistä.

Keskustelussa oli ikävä sävy. Yksi palveluspaikan työntekijöistä puhui minusta kuin loisesta ja huomautti, että jos olisin yksityisellä puolella tätä keskustelua ei edes käytäisi (eipä kai, koska yksityinen puoli ei sivareita saa!). Keskusjohdon edustaja pahoitteli minun olevan keskustelussa paikalla, kun hän yritti vakuuttaa palveluspaikan esimiestä kotiuttamaan minut. Esimies kiemurteli tuolissaan silminnähden harmistuneena vaikeasta päätöksestä, joka hänen oli tehtävä.

Tässä tapaamisessa ei vielä tehty päätöstä palvelukseni jatkumisesta. Todettiin vain lisäselvitysten tarpeellisuus. Minulle erikseen sanottiin, että palveluksen jatkaminen keskeyttämättömänä sosiaalisilla syillä on mahdollista. Ottaen huomioon että olin tehnyt ammatillisen koulutuksen vaativaa työtä sivarin päivärahoilla oletin, että saattaisin jopa saada jatkaa palveluspaikassani. Lisäselvitysten jälkeen keskustelisimme asiasta uudelleen.

Paskan marjat. Kun lähdin palveluspaikalta tuona päivänä, oli torstai. Heti seuraavana päivänä palveluspaikka lähetti kotiuttamispaperit Lapinjärvelle.

Ärtymykseni ei kohdistu kotiuttamiseen, vaan tapaan jolla se tehtiin. Kotiuttamispaperit lähetettiin perjantaina, mutta minua informoitiin asiasta vasta seuraavana tiistaina. Lapinjärveltä vastattiin puhelimeen vasta seuraavana päivänä, eikä sielläkään osattu heti kertoa mikä kotiuttamispapereiden tilanne oli. Olin tässä vaiheessa lievästi sanottuna hädissäni ja suutuksissani.

Onneksi palveluspaikka oli unohtanut muodollisen kuulemiseni (vaikka kotiuttamispapereissa oli kyllä yritystä kiertää kuulemisvaatimus) ja tätä kirjoittaessani olen vieläkin siviilipalveluksessa. Kotiuttaminen tapahtuu ensi perjantaina.

En oikein tuohtumukseltani saa tähän tekstiin rakennetta. Poliittisena pointtina voisin nyt höpistä jotain perustulosta ja asevelvollisuuden turhuudesta ja haitallisuudesta yksilön elämälle. En juuri nyt kykene, vituttaa liikaa. Pitää vaan toivoa, että palatessani sivariin löydän jonkin mielekkään palveluspaikan. Entiseen paikkaan selkäänpuukottajien ja väheksyjien sekaan en koe voivani palata.

PS. Jos olisin armeijassa, palvelukseni olisi kaikella todennäköisyydellä jo ohi.

Hanna Sarkkinen symbolina

Viime viikon tärkein paikallisuutinen ei ollut kiista Franzéninpuiston parturoimisessta, ehdotukset tupakoinnin tai alkoholin käytön rajoittamisesta saati rotuaarin uusi valotolppa.

Se oli Hanna Sarkkisen(vas.) valinta kaupunginhallitukseen.

Yleisesti ottaen politiikassa on puute nuorista. Pohjois-Pohjanmaalla asukkaiden keski-ikä on 38 vuotta, mutta Oulun vaalipiiristä valituilla kansanedustajilla se on 55. Kahdeksastatoista kansanedustajasta kaksi alittaa maakuntamme keski-iän.

Nuoria ehdokkaita ei tahdo löytyä tai sitten meitä ei oteta ehdokkaiksi. Esimerkiksi Kokoomuksella on vaalipiirissä tällä hetkellä yksi alle kolmikymppinen ehdokas, voisi jopa sanoa kiintiönuori(EDIT: on toinenkin). Vihreissä meitä on nelinkertainen määrä.

Päätökset tehdään meistä kaukana. Peruskoulutus valmentaa meitä ymmärtämään demokratiaa teoreettisella tasolla, mutta käytännössä valta ja sen käyttäjät piiloutuvat byrokraattisten kokousasiakirjojen ja käytettävyydeltään huonojen julkisten verkkosivujen taakse. Kunnallistasolla tieto päätöksen teosta kulkee pahimmillaan läpi yhden jos senkään toimittajan läpi. Ainakin Oulussa uutisointi kunnallispolitiikasta on voimakkaasti värittynyttä.

Kunnallisella, eli nuoren elämää lähinnä olevalla tasolla poliittisten järjestöjen tiedotus omasta toiminnastaan on luvattoman huonoa. Nettisivujen ylläpitoa ja suunnittelua pidetään ilmeisesti pakkopullana, koska tiedotuskanaviksi niistä ei ole. Mistään ei saa tietoa omista vaikutus- ja osallistumismahdollisuuksista.

Juuri siksi Sarkkisen valinta kaupunginhallitukseen on niin merkittävä uutinen. Sen viesti on 1) nuorilla on taitoa ja kykyä vaikuttaa 2) nuori poliitikko voidaan ottaa vakavasti. Tämän kaltaisia uutisia tarvitaan, jotta meidän ikäisemme ihmiset uskaltaisivat laittaa itsensä likoon politiikan pelissä. Onnistuminen on mahdollista.

Oulun vihreistä nuorista onnistuneita ovat mm. eduskuntavaaliehdokkaat teknisen lautakunnan jäsen Otto Simola ja tasa-arvotoimikunnan varapuheenjohtaja Janne Hakkarainen.

55-vuotias on tuskin kovin hyvin perillä alle kolmikymppisten arjesta, miltä tuntuu olla vastavalmistunut ja työtön, miten pärjätä yhteiskunnan ristiriitaisten vaatimusten keskellä tai sovittaa yhteen lapsen hoito ja opiskelu.

Valta ei putoa vanhan puun oksalta meidän nuorten syliin. Meidän on itse se poimittava. Aika on kuitenkin kypsä. Jos parikymppisestä voi tulla kaupunginhallituksen jäsen, niin voi kansanedustajakin.

Median vastuu totuuden hajoamisesta

Viime vuosikymmen oli faktoihin perustuvan uutisoinnin kannalta murheellinen. Ainakin kahdessa suuressa ympäristökysymyksessä vainoharhaiset salaliittoteoreetikot ovat saaneet näkökantansa tuhoisan hyvin esille ottaen huomioon kyseisten ryhmien väitteiden totuuspohjan. Etenkin vuosikymmenen alkupuolella ilmastonmuutoksen yksimielistä tieteellistä perustaa epäilevien lausuntoja julkaistiin niin kutsutun tasapuolisuuden nimissä tiuhaan. Vuosikymmenen loppupuolella denialistien hyysääminen rauhoittui, mutta harmillisesti kotimaasta löytyi uusi tieteellisen tiedon kyseenalaistava eturyhmä. Jokainen uutisia seuraava luonnonystävä tietää kyseessä olevan Metsästäjäliitto ja etenkin Kainuun susikanta-arviot.

Suomen Kuvalehden avustaja Aku Heinonen summaa blogissaan osuvasti journalismin vastuusta tieteellisen tiedon arvioijana:

”Varsinaiseen tieteellisen tiedon tuotantoon [journalismista] ei ole, eivätkä sen menetelmälliset paukut välttämättä riitä tarvittavan tasoisen kritiikin antamiseenkaan. Se, mihin journalismi kyllä kykenee, on koko tieteellisen järjestelmän alasajo”

Media on nolkytluvulla siirtänyt tärkeiden uutisten määrittelyssä yhä enemmän valtaa asiantuntijalta kuluttajalle. Verkko- ja huomiojournalismin aikakaudella otsikoiden tulee olla iskevämpiä kuin itse asian ja uutisen hyvyyttä mitataan sen saamien klikkausten lukumäärällä. Huomiojournalismista hyötyvät ne ryhmät, joilla on voimavaroja ja röyhkeyttä paketoida oma agendansa mediaseksikkääseen pakettiin. Vastakkainasettelu tai ”tasapuolisuus” on olennaista 2000-luvun journalismissa, vaikka toisen osapuolen argumentit sulaisivatkin pois kriittisemmässä tarkastelussa. Puuttuuko 2000-luvun huutomerkkimedialta kyky ymmärtää vai arvostaa tiedettä, kun se julkaisee sellaisenaan haitallisia valheita tasa-arvoisina näkökulmina tutkitun tiedon kanssa? Taustoittavalla, tieteelliseen ajatteluun koulutetulla journalistilla pitää olla aikaa selvittää haastateltavansa sanomisten tieteellinen perusta ja kantaa ammatillinen vastuunsa harjoittamastaan uutisoinnista. Vaikka denialistien ulostuloja ei enää uutisoitaisikaan, niin salaliittokultti on jo ehtinyt syntyä. Huonoa uutisointia tukee uusi konservatiivinen verkkokansalaisyhteiskunta, joka sarjatulittaa foorumit ja keskustelupalstat täyteen vaiennettujen marttyyrien ”tiedettä”.

Internet on myös muuttanut joidenkin toimittajien maailmankuvaa. Nuorten radiokanava Yle X:n toimittaja totesi metsästäjäliiton propagandakampanjan aikaan olevan vaikeaa muodostaa mielipidettä susimäärästä, kun asiasta liikkuu niin monenlaista uutista. Metsästäjäliiton tavoitteena on varmasti ollut edellä mainitun kaltainen reaktio tavallisessa kaduntallaajassa. Mutta miten on mahdollista, että koulutettu toimittaja ei ymmärrä tieteilijän ja eturyhmän väitellessä tieteestä, kuka on oikeassa? Onko wikipediasukupolven toimittajien totuuskäsitys relativistinen ajatuksella kaikki voi olla totta, koska kaikelle voi löytää perusteita googlettamalla?

Verkkolehdet helpottavat uutisten seuraamista useammasta lähteestä, mutta mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on, jos kaikki uutistalot julkaisevat samat lehdistötiedotteet lähes sellaisenaan? Onko esimerkiksi neljän lähteen käyttämisen seurauksena lopulta se, että osallistuu nelinkertaisella klikkausmäärällä huonon journalismin rahoittamiseen?

En itse keksi muuta keinoa uutisoinnin laadun parantamiseen kuin kysynnällä ohjaamisen. Kuluttajaliike on aikojen saatossa vaatinut eettisempiä ja ekologisempia tuotteita, mutta miten sen vaikutus saataisiin ulotettua journalismiin? Mistä saataisiin kaivettua joukkovoima muuttamaan esimerkiksi Oulun alueen päälehden Kalevan surkea journalistinen taso? Miten vakuuttaa verkkolehdet siitä, että myös huolella tehdyille jutuille löytyisi lukijoita? (Kommenttiosioon voi vinkata valmiista esimerkeistä!)

Jään kypsyttämään ajatusta vastuullisempaa uutisointia vaativasta kuluttajaliikkeestä. Aika näyttää, mitä ajatuksesta seuraa.

Jalkanaruja ja nailonverkkoja

Tilanne on murheellinen. Suomen luonnoneläimet kaipaavat puolustajia.

Tuorein, lokakuun puolivälissä annettu arvio susikannasta oli 155–185 yksilöä. Koska kyse on lisääntymiskauden jälkeisestä arviosta, susikannan kehityssuunta on edelleen laskeva. Vaikka susi on rauhoitettu ja kaatolupia myönnettiin yksittäisille susille tänä vuonna ”vain” 22 kappaletta, niin salametsästyksen vuoksi kanta on neljässä vuodessa supistunut neljäsosalla. Elinvoimainen susikannan muodostamiseen arvioidaan tarvittavan vähintään 250 sutta. Suomen susipopulaation koolla on merkitystä myös Ruotsin susikannalle, joka kärsii sukusiittoisuudesta.

Karhukanta on kasvanut, mutta karhunkaatolupien määrä on kasvanut vielä jyrkemmin. Maa- ja metsätalousministeriö myönsi tänä vuonna yli 10% enemmän karhunkaatolupia (198), kuin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) oli suositellut. Määrä on toissavuotiseen kaatolupamäärään nähden yli kaksinkertainen. Bonuksena päälle tulevat Poliisin myöntämät kaatoluvat nuorille ”häirikkökarhuille”, jotka ovat huonon syksyn vuoksi lähteneet etsimään ravintoa myös ihmisasutuksen läheltä. Samainen huono syksy aiheuttanee sen, että osa huonosti talveen valmistautuneista karhuista kuolee kevääseen mennessä nälkään.

Saimaannorppia arvioidaan olevan jäljellä 260, ja lajin sukupuuttoa sadan vuoden sisällä ilman tehostettuja suojelutoimia pidetään todennäköisenä. Eläin on rauhoitettu, mutta kanta ei siitä huolimatta kasva. Sen selittää ainoastaan Saimaalla tapahtuva vapaa-ajan kalastus, jonka arvellaan tappavan jopa puolet vuosittain syntyvistä kuuteista. Sirkka-Liisa Anttila ei ole halukas tekemään Saimaanorpan suojelusta kattavaa.

Kaikkien uhanalaisten eläinten suojelemiseksi on olemassa keinot. Suojelua haittaakin eniten eri eturyhmien jääräpäinen tieteellisten faktojen ohittaminen tai jopa vastustaminen. Kun RKTL:n koulutetut biologit arvioivat susikannan suuruudeksi 155-185 yksilöä, Metsästäjäliiton ”paikallisiin havaintoihin” nojaavat sudenvihaajat lisäävät tähän lukuun noin 200 eläintä lisää. Samaan tapaan Maa- ja metsätalousministeri kuuntelee mielummin mökkeilijöitä kuin Itä-Suomen yliopiston eläinekologeja saimaannorpan kanta-arviossa.

En itse usko luonnon itseisarvoon, mutta uskon luonnon monimuotoisuuden olevan edellytys tulevien sukupolvien materiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Peukaloimalla todellisuutta oikeuttamaan oman toimintansa, suurten nisäkkäiden viholliset varastavat meidän lapsiltamme.

Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös eläinten kyky kärsimykseen. Olen siviilipalveluksessa riistaeläimiä tutkivassa tutkimusyksikössä, ja toisinaan leikkauspöydillemme eksyy jokunen jalkanaruun kuollut susi tai verkkoihin hukkunut norppa. Luonto saattaa ehkä joskus itse aiheuttaa kivuliaampiakin kuolemia eläimille, mutta vain ihminen kykenee toimimaan näin tietoisen julmasti. Mutta ihmisellä on myös oikeudentunto, empatia ja kyky puolustaa heikkoja. Vihreät on puolueena ainutlaatuinen. Me olemme äänettömien ääni, heikkojen puolestapuhuja, rakkaus vihaa vastaan. Juuri tulevat sukupolvet ja eläimet ovat niitä hiljaisia ihmisen ahneudesta kärsijöitä, jotka tarvitsevat puolustajia. Ne tarvitsevat meitä Vihreitä.
---

Kirjoitus julkaistaan myös vihreän piirin blogissa