Selkään (ja käteen) puukotettu sivari

Ainut sivarista jäävä lämmin asia: sivarisukkapari

Viime viikot olen viettänyt suurimmaksi osaksi poissa netin ääreltä. Osasyynä siihen ovat kokemani vastoinkäymiset ja omakohtaiset havaintoni siiviilipalvelusmiehen heikosta asemasta suhteessa palveluspaikkaansa.

Uskoin löytäneeni täydellisen palveluspaikan, jonka täydellisyyttä alleviivasi sen löytyminen asuinpaikkakunnaltani. Työ liippasi läheltä koulutustani ja kiinnostuksen kohteitani. Kaikki olikin hyvin siihen saakka, kunnes työtapaturmaisesti loukkasin käteni.

Vaimoni ja minä saamme minä päivänä hyvänsä ensimmäisen lapsemme. Kävin käteni leikkauksen jälkeen palveluspaikalla keskustelemassa palvelukseni jatkosta. Koska minulle oli määrätty sairaslomaa maaliskuun loppupuolelle saakka, oli palveluspaikallani oikeus kotiuttaa minut. Selitin tilanteeni: kuinka kotiuttaminen pudottaisi meidät tukivälikköön (sairaspäivärahan hakemiseen menee 2-6 vk, eikä sitä voi kiirehtiä) ja kuinka loppujen lopuksi maaliskuun loppuun ei ole kovin pitkä aika, eikä palveluspaikka siksi menettäisi paljoakaan rahaa. Minulle ja perheelleni palveluksen jatkuminen keskeytymättömänä taas merkitsisi tuki- ja lomakeviidakon, senttien laskemisen ja siviilipalveluksen keskeyttämiseen ja uudelleen aloittamiseen liittyvän paperihelvetin välttämistä.

Keskustelussa oli ikävä sävy. Yksi palveluspaikan työntekijöistä puhui minusta kuin loisesta ja huomautti, että jos olisin yksityisellä puolella tätä keskustelua ei edes käytäisi (eipä kai, koska yksityinen puoli ei sivareita saa!). Keskusjohdon edustaja pahoitteli minun olevan keskustelussa paikalla, kun hän yritti vakuuttaa palveluspaikan esimiestä kotiuttamaan minut. Esimies kiemurteli tuolissaan silminnähden harmistuneena vaikeasta päätöksestä, joka hänen oli tehtävä.

Tässä tapaamisessa ei vielä tehty päätöstä palvelukseni jatkumisesta. Todettiin vain lisäselvitysten tarpeellisuus. Minulle erikseen sanottiin, että palveluksen jatkaminen keskeyttämättömänä sosiaalisilla syillä on mahdollista. Ottaen huomioon että olin tehnyt ammatillisen koulutuksen vaativaa työtä sivarin päivärahoilla oletin, että saattaisin jopa saada jatkaa palveluspaikassani. Lisäselvitysten jälkeen keskustelisimme asiasta uudelleen.

Paskan marjat. Kun lähdin palveluspaikalta tuona päivänä, oli torstai. Heti seuraavana päivänä palveluspaikka lähetti kotiuttamispaperit Lapinjärvelle.

Ärtymykseni ei kohdistu kotiuttamiseen, vaan tapaan jolla se tehtiin. Kotiuttamispaperit lähetettiin perjantaina, mutta minua informoitiin asiasta vasta seuraavana tiistaina. Lapinjärveltä vastattiin puhelimeen vasta seuraavana päivänä, eikä sielläkään osattu heti kertoa mikä kotiuttamispapereiden tilanne oli. Olin tässä vaiheessa lievästi sanottuna hädissäni ja suutuksissani.

Onneksi palveluspaikka oli unohtanut muodollisen kuulemiseni (vaikka kotiuttamispapereissa oli kyllä yritystä kiertää kuulemisvaatimus) ja tätä kirjoittaessani olen vieläkin siviilipalveluksessa. Kotiuttaminen tapahtuu ensi perjantaina.

En oikein tuohtumukseltani saa tähän tekstiin rakennetta. Poliittisena pointtina voisin nyt höpistä jotain perustulosta ja asevelvollisuuden turhuudesta ja haitallisuudesta yksilön elämälle. En juuri nyt kykene, vituttaa liikaa. Pitää vaan toivoa, että palatessani sivariin löydän jonkin mielekkään palveluspaikan. Entiseen paikkaan selkäänpuukottajien ja väheksyjien sekaan en koe voivani palata.

PS. Jos olisin armeijassa, palvelukseni olisi kaikella todennäköisyydellä jo ohi.

Hanna Sarkkinen symbolina

Viime viikon tärkein paikallisuutinen ei ollut kiista Franzéninpuiston parturoimisessta, ehdotukset tupakoinnin tai alkoholin käytön rajoittamisesta saati rotuaarin uusi valotolppa.

Se oli Hanna Sarkkisen(vas.) valinta kaupunginhallitukseen.

Yleisesti ottaen politiikassa on puute nuorista. Pohjois-Pohjanmaalla asukkaiden keski-ikä on 38 vuotta, mutta Oulun vaalipiiristä valituilla kansanedustajilla se on 55. Kahdeksastatoista kansanedustajasta kaksi alittaa maakuntamme keski-iän.

Nuoria ehdokkaita ei tahdo löytyä tai sitten meitä ei oteta ehdokkaiksi. Esimerkiksi Kokoomuksella on vaalipiirissä tällä hetkellä yksi alle kolmikymppinen ehdokas, voisi jopa sanoa kiintiönuori(EDIT: on toinenkin). Vihreissä meitä on nelinkertainen määrä.

Päätökset tehdään meistä kaukana. Peruskoulutus valmentaa meitä ymmärtämään demokratiaa teoreettisella tasolla, mutta käytännössä valta ja sen käyttäjät piiloutuvat byrokraattisten kokousasiakirjojen ja käytettävyydeltään huonojen julkisten verkkosivujen taakse. Kunnallistasolla tieto päätöksen teosta kulkee pahimmillaan läpi yhden jos senkään toimittajan läpi. Ainakin Oulussa uutisointi kunnallispolitiikasta on voimakkaasti värittynyttä.

Kunnallisella, eli nuoren elämää lähinnä olevalla tasolla poliittisten järjestöjen tiedotus omasta toiminnastaan on luvattoman huonoa. Nettisivujen ylläpitoa ja suunnittelua pidetään ilmeisesti pakkopullana, koska tiedotuskanaviksi niistä ei ole. Mistään ei saa tietoa omista vaikutus- ja osallistumismahdollisuuksista.

Juuri siksi Sarkkisen valinta kaupunginhallitukseen on niin merkittävä uutinen. Sen viesti on 1) nuorilla on taitoa ja kykyä vaikuttaa 2) nuori poliitikko voidaan ottaa vakavasti. Tämän kaltaisia uutisia tarvitaan, jotta meidän ikäisemme ihmiset uskaltaisivat laittaa itsensä likoon politiikan pelissä. Onnistuminen on mahdollista.

Oulun vihreistä nuorista onnistuneita ovat mm. eduskuntavaaliehdokkaat teknisen lautakunnan jäsen Otto Simola ja tasa-arvotoimikunnan varapuheenjohtaja Janne Hakkarainen.

55-vuotias on tuskin kovin hyvin perillä alle kolmikymppisten arjesta, miltä tuntuu olla vastavalmistunut ja työtön, miten pärjätä yhteiskunnan ristiriitaisten vaatimusten keskellä tai sovittaa yhteen lapsen hoito ja opiskelu.

Valta ei putoa vanhan puun oksalta meidän nuorten syliin. Meidän on itse se poimittava. Aika on kuitenkin kypsä. Jos parikymppisestä voi tulla kaupunginhallituksen jäsen, niin voi kansanedustajakin.

Median vastuu totuuden hajoamisesta

Viime vuosikymmen oli faktoihin perustuvan uutisoinnin kannalta murheellinen. Ainakin kahdessa suuressa ympäristökysymyksessä vainoharhaiset salaliittoteoreetikot ovat saaneet näkökantansa tuhoisan hyvin esille ottaen huomioon kyseisten ryhmien väitteiden totuuspohjan. Etenkin vuosikymmenen alkupuolella ilmastonmuutoksen yksimielistä tieteellistä perustaa epäilevien lausuntoja julkaistiin niin kutsutun tasapuolisuuden nimissä tiuhaan. Vuosikymmenen loppupuolella denialistien hyysääminen rauhoittui, mutta harmillisesti kotimaasta löytyi uusi tieteellisen tiedon kyseenalaistava eturyhmä. Jokainen uutisia seuraava luonnonystävä tietää kyseessä olevan Metsästäjäliitto ja etenkin Kainuun susikanta-arviot.

Suomen Kuvalehden avustaja Aku Heinonen summaa blogissaan osuvasti journalismin vastuusta tieteellisen tiedon arvioijana:

”Varsinaiseen tieteellisen tiedon tuotantoon [journalismista] ei ole, eivätkä sen menetelmälliset paukut välttämättä riitä tarvittavan tasoisen kritiikin antamiseenkaan. Se, mihin journalismi kyllä kykenee, on koko tieteellisen järjestelmän alasajo”

Media on nolkytluvulla siirtänyt tärkeiden uutisten määrittelyssä yhä enemmän valtaa asiantuntijalta kuluttajalle. Verkko- ja huomiojournalismin aikakaudella otsikoiden tulee olla iskevämpiä kuin itse asian ja uutisen hyvyyttä mitataan sen saamien klikkausten lukumäärällä. Huomiojournalismista hyötyvät ne ryhmät, joilla on voimavaroja ja röyhkeyttä paketoida oma agendansa mediaseksikkääseen pakettiin. Vastakkainasettelu tai ”tasapuolisuus” on olennaista 2000-luvun journalismissa, vaikka toisen osapuolen argumentit sulaisivatkin pois kriittisemmässä tarkastelussa. Puuttuuko 2000-luvun huutomerkkimedialta kyky ymmärtää vai arvostaa tiedettä, kun se julkaisee sellaisenaan haitallisia valheita tasa-arvoisina näkökulmina tutkitun tiedon kanssa? Taustoittavalla, tieteelliseen ajatteluun koulutetulla journalistilla pitää olla aikaa selvittää haastateltavansa sanomisten tieteellinen perusta ja kantaa ammatillinen vastuunsa harjoittamastaan uutisoinnista. Vaikka denialistien ulostuloja ei enää uutisoitaisikaan, niin salaliittokultti on jo ehtinyt syntyä. Huonoa uutisointia tukee uusi konservatiivinen verkkokansalaisyhteiskunta, joka sarjatulittaa foorumit ja keskustelupalstat täyteen vaiennettujen marttyyrien ”tiedettä”.

Internet on myös muuttanut joidenkin toimittajien maailmankuvaa. Nuorten radiokanava Yle X:n toimittaja totesi metsästäjäliiton propagandakampanjan aikaan olevan vaikeaa muodostaa mielipidettä susimäärästä, kun asiasta liikkuu niin monenlaista uutista. Metsästäjäliiton tavoitteena on varmasti ollut edellä mainitun kaltainen reaktio tavallisessa kaduntallaajassa. Mutta miten on mahdollista, että koulutettu toimittaja ei ymmärrä tieteilijän ja eturyhmän väitellessä tieteestä, kuka on oikeassa? Onko wikipediasukupolven toimittajien totuuskäsitys relativistinen ajatuksella kaikki voi olla totta, koska kaikelle voi löytää perusteita googlettamalla?

Verkkolehdet helpottavat uutisten seuraamista useammasta lähteestä, mutta mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on, jos kaikki uutistalot julkaisevat samat lehdistötiedotteet lähes sellaisenaan? Onko esimerkiksi neljän lähteen käyttämisen seurauksena lopulta se, että osallistuu nelinkertaisella klikkausmäärällä huonon journalismin rahoittamiseen?

En itse keksi muuta keinoa uutisoinnin laadun parantamiseen kuin kysynnällä ohjaamisen. Kuluttajaliike on aikojen saatossa vaatinut eettisempiä ja ekologisempia tuotteita, mutta miten sen vaikutus saataisiin ulotettua journalismiin? Mistä saataisiin kaivettua joukkovoima muuttamaan esimerkiksi Oulun alueen päälehden Kalevan surkea journalistinen taso? Miten vakuuttaa verkkolehdet siitä, että myös huolella tehdyille jutuille löytyisi lukijoita? (Kommenttiosioon voi vinkata valmiista esimerkeistä!)

Jään kypsyttämään ajatusta vastuullisempaa uutisointia vaativasta kuluttajaliikkeestä. Aika näyttää, mitä ajatuksesta seuraa.

Jalkanaruja ja nailonverkkoja

Tilanne on murheellinen. Suomen luonnoneläimet kaipaavat puolustajia.

Tuorein, lokakuun puolivälissä annettu arvio susikannasta oli 155–185 yksilöä. Koska kyse on lisääntymiskauden jälkeisestä arviosta, susikannan kehityssuunta on edelleen laskeva. Vaikka susi on rauhoitettu ja kaatolupia myönnettiin yksittäisille susille tänä vuonna ”vain” 22 kappaletta, niin salametsästyksen vuoksi kanta on neljässä vuodessa supistunut neljäsosalla. Elinvoimainen susikannan muodostamiseen arvioidaan tarvittavan vähintään 250 sutta. Suomen susipopulaation koolla on merkitystä myös Ruotsin susikannalle, joka kärsii sukusiittoisuudesta.

Karhukanta on kasvanut, mutta karhunkaatolupien määrä on kasvanut vielä jyrkemmin. Maa- ja metsätalousministeriö myönsi tänä vuonna yli 10% enemmän karhunkaatolupia (198), kuin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) oli suositellut. Määrä on toissavuotiseen kaatolupamäärään nähden yli kaksinkertainen. Bonuksena päälle tulevat Poliisin myöntämät kaatoluvat nuorille ”häirikkökarhuille”, jotka ovat huonon syksyn vuoksi lähteneet etsimään ravintoa myös ihmisasutuksen läheltä. Samainen huono syksy aiheuttanee sen, että osa huonosti talveen valmistautuneista karhuista kuolee kevääseen mennessä nälkään.

Saimaannorppia arvioidaan olevan jäljellä 260, ja lajin sukupuuttoa sadan vuoden sisällä ilman tehostettuja suojelutoimia pidetään todennäköisenä. Eläin on rauhoitettu, mutta kanta ei siitä huolimatta kasva. Sen selittää ainoastaan Saimaalla tapahtuva vapaa-ajan kalastus, jonka arvellaan tappavan jopa puolet vuosittain syntyvistä kuuteista. Sirkka-Liisa Anttila ei ole halukas tekemään Saimaanorpan suojelusta kattavaa.

Kaikkien uhanalaisten eläinten suojelemiseksi on olemassa keinot. Suojelua haittaakin eniten eri eturyhmien jääräpäinen tieteellisten faktojen ohittaminen tai jopa vastustaminen. Kun RKTL:n koulutetut biologit arvioivat susikannan suuruudeksi 155-185 yksilöä, Metsästäjäliiton ”paikallisiin havaintoihin” nojaavat sudenvihaajat lisäävät tähän lukuun noin 200 eläintä lisää. Samaan tapaan Maa- ja metsätalousministeri kuuntelee mielummin mökkeilijöitä kuin Itä-Suomen yliopiston eläinekologeja saimaannorpan kanta-arviossa.

En itse usko luonnon itseisarvoon, mutta uskon luonnon monimuotoisuuden olevan edellytys tulevien sukupolvien materiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Peukaloimalla todellisuutta oikeuttamaan oman toimintansa, suurten nisäkkäiden viholliset varastavat meidän lapsiltamme.

Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös eläinten kyky kärsimykseen. Olen siviilipalveluksessa riistaeläimiä tutkivassa tutkimusyksikössä, ja toisinaan leikkauspöydillemme eksyy jokunen jalkanaruun kuollut susi tai verkkoihin hukkunut norppa. Luonto saattaa ehkä joskus itse aiheuttaa kivuliaampiakin kuolemia eläimille, mutta vain ihminen kykenee toimimaan näin tietoisen julmasti. Mutta ihmisellä on myös oikeudentunto, empatia ja kyky puolustaa heikkoja. Vihreät on puolueena ainutlaatuinen. Me olemme äänettömien ääni, heikkojen puolestapuhuja, rakkaus vihaa vastaan. Juuri tulevat sukupolvet ja eläimet ovat niitä hiljaisia ihmisen ahneudesta kärsijöitä, jotka tarvitsevat puolustajia. Ne tarvitsevat meitä Vihreitä.
---

Kirjoitus julkaistaan myös vihreän piirin blogissa

Pseudokeskustelua

Viimeisen kuukauden aikana on käyty keskustelua kahdesta hyvin eri tavalla merkittävästä aiheesta. Energiapoliittisesti tärkeä tapahtuma oli, kun eduskunta päätti myöntää rakennusluvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Kaasuisku Pride -kulkueeseen ja Helsingin Setan toimiston töhriminen taas herättivät keskustelua yhdenvertaisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Vaikka näillä kahdella tapahtumalla ei sinänsä ole mitään tekemistä keskenään, yhdistää niitä kuitenkin yksi asia: kummassakaan tapauksessa ei julkisuudessa ole käyty oikeaa keskustelua. Erityisesti konservatiivien puolelta ajatustenvaihto on etäargumentein käytyä pseudokeskustelua. Samaan syyllistyy, tosin vähemmissä määrin, myös liberaali siipi.

Pseudokeskustelu on vakava uhka demokratialle. Siinä ei ole kyse vain perinteisestä poteroon kaivautumisesta ja jääräpäisyydestä, vaan ”keskustelijat” alentuvat käyttämään argumentteja, joiden takana eivät itse seiso. Tämän tyyppistä etäargumenttien käyttöä on toisinaan vaikea havaita, sillä osa oikeistopoliitikoista on siinä todella hyviä. Moni kokoomuslainen vaikutti ydinvoimakeskustelun aikana todella olevan huolissaan Suomen hiilidioksidipäästöistä. Valheen paljastumisen kannalta onkin todella hienoa, että Oulun vaalipiiri on siunannut Kokoomuksen eduskuntaryhmää Tuulikki Ukkolalla, jonka puheenvuoroa voi pitää tyyppiesimerkkinä huonosta etäargumentoinnista. Hän on useaan kertaan toitottanut julkisuudessa, ettei ole ”ilmastouskossa”. Silti täysistunnon keskustelussa ydinvoimasta hän juhlisti ydinvoimaloiden ehkäisevän ilmastonmuutosta eli (Ukkolan omin sanoin) ympäristön saastumista! Samassa puheenvuorossa Ukkola kuitenkin vaati Vuotoksen ja Kollajan alueita haudattavaksi veden alle. Samantasoiseen argumentointiin syyllistyivät useat muutkin ydinvoiman kannattajat, joista merkittävä osa todellisuudessa vastustaa sitovia päästövähennyksiä. Poteroihin kaivautuminen teki oikeiston etäargumentoinnista surkuhupaisaa, sillä uudet ydinvoimalat eivät tule juuri vaikuttamaan päästöihin.

Samansisältöistä argumentointia on käytetty myös keskustelussa sukupuolineutraalista avioliittolaista. Konservatiivit ovat valmiita käyttämään härskisti hyväkseen niin natsinpelkokortin, zoofiliamörön kuin ajatelkaa_edes_lapsia -argumentin. Puheenvuorojen merkitys avattuna on suunnilleen tämäntasoista: vähemmistön (ja itseasiassa enemmistönkin) kaipaamaa lakia ei tule säätää, koska muuten natsit hakkaavat heidät. Lasten hankkiminen tulee tehdä mahdollisimman vaikeaksi sellaisille ihmisille, joiden lapsia voitaisiin kiusata kouluissa ja joilla ei ole kotona tasan kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, siis yksinhuoltajat, lihavat, vääränväriset, sairaat ja vähemmistöuskontoihin kuuluvat tulisi steriloida tai ainakin rajata heiltä adoptio-oikeus pois. Avioliitto on pyhä, uskontoon pohjautuva instituutio, mutta on silti OK jos ateistit menevät naimisiin. Homot pitää kuitenkin rajata sen ulkopuolelle.

Tietenkään argumenttien sisältöä ei avata kuulijalle, sillä puhuja ymmärtää hyvin jauhavansa täyttä paskaa. Sen sijaan merkitys verhotaan laimeisiin termeihin(maailmankatsomuksellinen perhekäsitys, ääriliikkeiden voimistuminen poliittisen eliitin arvoliberalismin myötä, yms.), jotta viesti olisi uskottavampi.

Pseudokeskustelu on erityisen vaarallista juuri siksi, että se tehostaa ja helpotta perinteistä poteropolitiikkaa. Poliitikon kunnia kärsii, mikäli hän joutuu muuttamaan mielensä. Suostumalla käyttämään myös omasta mielestään virheellisiä tai vääriä argumentteja poliitikko vajoaa keskustelun ulottumattomiin. Tärkeintä ei ole enää löytää pitävintä perustetta päätökselle, vaan mahdollisimman monta omaa aatetta tukevaa argumenttia. Määrä korvaa laadun.

***

Erityisesti Vihreät ovat viimeaikoina vaatineet lauta- ja valiokuntien ainakin osittaista avaamista julkisiksi. Yrityksessä lisätä päätöksenteon avoimuutta on se vaara, että pseudokeskustelu pesiytyy myös lautakuntiin ja päätöksenteko karkaa epävirallisiin kabinettikokoontumisiin. Tosin ei ole mitään takeita siitä, että näin ei jo tapahtuisi. Median viimeaikainen lynkkausmeininki on erittäin ilostuttava asia, onhan se johtanut uusien kytkösten paljastumiseen ja varmasti nostanut poliitikot varpailleen. Ainut tapa tehdä päätöksenteosta avointa on paljastaa poliitikkojen taustavoimat ja kytkökset, jotta heidän tekemisensä ja sanomisensa asettuisivat johonkin kontekstiin. Lautakuntien kokousten suljettuna pitämisen perustelu poliitikkojen kasvojen menettämisen pelolla sekä pseudokeskustelun vaaralla on kestämätön. Mediatyypit ovat jo päässeet veren makuun, eikä kabinetteihin pakoilu suuremmassa mittakaavassa enää välttämättä onnistu. Avoimuudelle täytyy antaa mahdollisuus, tai muuten päätösten perustelut pakenevat jatkossakin kansalaisten ulottumattomiin.

Uraaniurpojen säteilevä tulevaisuus ei ole vielä totta

Eduskunta päätti antaa luvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle tänään heinäkuun ensimmäisenä päivänä 2010. Ensimmäinen erä taistelussa kestävien energiaratkaisujen puolesta on hävitty, mutta sota on vasta alussa. Eduskunnan päätös tekee vasta teoriassa mahdolliseksi aloittaa ydinvoimaloiden rakentaminen. Toisella luvansaajalla ei vielä ole sijoituspaikkaa voimalalleen saati sen jätteille. Myllyt olisivat pystyssä vasta vuoden 2020 jälkeen, ja energiatehokkuuden edistämisellä sekä uusiutuvien energianlähteiden edistämisellä ydinvoimaloista voidaan tehdä yksiselitteisesti tarpeettomia - ja sitä kautta laittomiakin.

Eduskunnan ydinvoimapäätös on harmillinen esimerkki siitä, kuinka helposti nykyiset päättäjämme ovat ydinvoimalobbareiden vietävissä ja kuinka vähän he todella välittävät hankkia tietoa päätöstensä pohjaksi. Ikään kuin ydinvoimalupien myöntämisprosessi ei olisi muutenkin ollut tarpeeksi epämääräinen, ydinvoiman puoltajat ministereitä myöten suolsivat suuressa salissa suoranaisia valheita saadakseen kaksi ydinvoimalupaansa runnottua läpi. Ainut vaihtoehto on laittaa nämä kansanedustajat vaihtoon vaaleissa 2011. Alla on lista Oulun vaalipiirin uraaniurpoista kansanedustajista. Me emme unohda.

* Matti Ahde (SD)
* Tuomo Hänninen (KESK)
* Kyösti Karjula (KESK)
* Inkeri Kerola (KESK)
* Timo V. Korhonen (KESK)
* Paula Lehtomäki (KESK)
* Suvi Lindén (KOK)
* Raimo Piirainen (SD)
* Lyly Rajala (KOK)
* Antti Rantakangas (KESK)
* Tapani Tölli (KESK)
* Tuulikki Ukkola (KOK)
* Mirja Vehkaperä (KESK)
* Pekka Vilkuna (KESK)

Bonuksena vielä entisen bändini Hässäkän ydinvoimasta kertova kappale, joka mukailee nyt nähtyä prosessia vaikka onkin tehty viime vuosikymmenen puolivälissä.

Luonnonystävä, jätä mökkisi lahoamaan

Juhannuksen, tuon vuosittaisen kaupungistapakenemisjuhlan lähestyessä on hyvä vähän kerrata mökkeilyn ympäristövaikutuksia. Plussapuolelle sijoitamme luonnonläheisen elämän, joka auttanee kaupunkilaisia pitämään yllä sitä ”oikeaa” suhdetta luontoon. Harmillista kyllä nykyaikaiset mökit on ahdettu täyteen elektroniikkaa ja kasvimaanpito on vaihtunut virtuaalikeilailuun vapaa-ajan asunnon viihdekeitaassa. Siinäpä mökkeilyn hyvät puolet.

Ikävä kyllä miinuspuoli turpoaa peittäen alleen ympäristökasvatuksellisen vaikutuksen. Mökkeily ylläpitää runsasta yksityisautoilua. Pahimmillaan mökkeilijät ajavat joka viikonloppu satoja kilometrejä päästäkseen luonnon rauhaan jouduttaen samalla ilmastonmuutosta ja sen saman rauhan hidasta tuhoa. Vapaa-ajan asuntoon ei ole taloudellista rakentaa hyviä kulkuyhteyksiä saati sitten hyvää kunnallista vesihuoltoa. Mökkiläiset käytännössä käyvät tarpeillaan yhteisissä järvissämme ja joissamme rehevöittäen niiden rantoja. Lisäksi sadattuhannet loma-asunnot vievät hurjasti tilaa kaikilta muilta eliöiltä.

Rannoilla elää noin kymmenesosa uhanalaisista lajeistamme, ja niiden elinympäristöjen säilymiseksi on valtioneuvoston päätöksellä aloitettu rantojensuojeluohjelma. Ohjelmaa on toteutettu 20 vuotta, mutta 43% suojelutavoitteesta on edelleen täyttämättä – pääasiassa kai siksi ettei valtion mailta ole löytynyt suojeluun sopivia alueita. Mikäli valtio ei omilla alueillaan kykene täyttämään suojeluvaatimuksia, täytyy yhä suurempi osa kuntien ja yksityisten maista saada suojelukäyttöön keinolla tai toisella. Rantojensuojeluohjelman mitoitus on joka tapauksessa alakanttiin, sillä vain 4-5% järvien ja merien rantaviivasta on suojeltu, vaikka noin 10% suojelutaso pitäisi saavuttaa ekosysteemien vakauden pitkäaikaseksi säilymiseksi. Jokia ei ole ohjelmassa otettu huomioon.

Rantojen suojelemiseksi vaaditaan lisätoimia. Yksittäinen mökkeilijä voi tehdä ympäristön eteen vaikka mitä, mutta on kokoomuslaista ”ympäristöfiksuutta” kehottaa ihmisiä toimimaan luontoystävällisesti ilman aikomusta muuttaa kestämättömiä yhteiskunnan rakenteita. Mökkeily on osa suomalaista kulttuuria, eikä toisaalta liene kestävän kehityksen mukaista tuhota tällaista kulttuuria kokonaan. On kuitenkin keinoja vähentää sen haitallisia ympäristövaikutuksia: kaavoitus. Rantatonttien Villi Länsi -henkinen jakaminen yksityisihmisille olisi lopetettava. Mökkeilevää elämäntapaa on mahdollista toteuttaa myös vuokramökeissä, jotka huomattavasti korkeamman käyttöasteensa takia eivät uhkaa rantaympäristöjä tavallisten mökkien lailla. Mökkien vuokraaminen myös tuo kunnan alueelle muitakin kuin kiinteistöverotuloja ja voisi siten tuoda pientä helpotusta pienempien kuntien talousvaikeuksiin.

Rantojen suojelu vaatii toki myös muita keinoja ollakseen kattavaa. Maatalouden ravinnepäästöt on saatava kuriin tiukemmalla maataloustukien ohjauksella, humuspäästöt vesiin on lopetettava soidensuojelulla ja vedenkorkeuden sääntelyä ei saa päästää lisääntymään – eli Vuotoksen ja Kollajan tekoaltaat on torpattava. Nämä toimet ovat itseasiassa jopa helpommin toteutettavia kuin mökkeilykulttuurin murros, mutta tähän murrokseen voi jokainen tahollaan osallistua. Yksilöiden toimet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös julkisen vallan puuttumista.