Edustajistoon paremman maailman puolesta

cc geese@flickr

Olen ehdolla Oulun ylioppilaskunnan edustajistoon. OYY määritelee tarkoituksensa näin: ”Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän
yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan liittyviä
pyrkimyksiään”.

Pyrin edustajistoon Vihreän vaaliliiton listalta. Miksi eturyhmäntön vihreä pyrkii elimeen, jonka tarkoituksena on edistää opiskelijoiden etuja?

Opiskelijat ovat heikossa asemassa yhteiskunnassa, ja monet keskeisimmistä poliittisista teemoistani liittyvät juuri koulutukseen. En silti tahdo edustajistoon edistämään opiskelijoiden asioita, vaan kestävän maailman syntymistä. Korostan OYY:n säännöissä seuraavaa kohtaa:

”... edistää heidän yhteiskunnallisia...pyrkimyksiään”

Uskon, että yliopistostamme löytyy kanssani samanmielisiä ihmisiä, jotka eivät tahdo ylioppilaskunnan olevan itsekäs opiskelijoiden eturyhmä muita ryhmiä vastaan, vaan näkevät OYY:ssä mahdollisuuden olla sivistysyliopiston ja hyvän maailman periaatteita levittävä majakka pimeässä Pohjoisessa.

Monet tahtoisivat ylioppilaskunnan keskittyvän tiukemmin opiskelijoiden edunvalvontaan ja karsivan rönsyjä esimerkiksi opiskelijoiden omaehtoisen toiminnan ja kehitysyhteistyön rahoittamisesta. Se ei käy! Pikemminkin ylioppilaskunnan olisi pyrittävä vaikuttamaan yhä enemmän asioihin jotka ovat tärkeitä sekä opiskelijoille että muille, kuten Linnanmaan ja keskustan välisen alueen tiheämpään kaavoittamiseen, jotta näiden välinen raideyhteys voitaisiin tulevaisuudessa rakentaa kannattavasti.

Ylioppilaskunnan tulisi tehdä työtä yliopiston muokkaamisessa vapaammaksi ja aidommaksi sivistysyliopistoksi. Yliopiston tutkimustulosten tulisi olla helposti saatavilla ilmaiseen käyttöön - kaikille. Kurssimateriaalien jakelua verkossa tulisi yhdenmukaistaa, ja kaikkien materiaalien tulisi olla ilmaiseksi käytössä - kaikille. Luentoja tulisi olla mahdollista seurata verkossa niin reaaliajassa kuin jälkikäteenkin.

Yliopiston tulisi levittää tietoa ympärilleen, niin sitä aktiivisesti etsiville kuin niillekin, jotka sitä tarvitsisvat mutteivät välttämättä yritä etsiä. Yliopiston tulisi aktiivisesti osallistua ympäröivän yhteiskunnan muokkaamiseen ja päätöksentekoprosesseihin.

Lopuksi tahdon edustajistoon, koska siellä tutustun tulevaisuuden (ja nykyisyyden) yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, ja näin takaan mahdollisuuteni toimia kestävän ja oikeudenmukaisen maailman puolesta tulevaisuudessakin.

Konsta Happonen
Vihreä vaaliliitto - ViVa
Ehdokasnumero 183

Todistusvalinta ja taloudelliset periaatteet - puheeni vihreiden puoluekokouksessa.

Rationaalinen politiikka on mahdotonta. Silti me tottelemme orjallisesti kehittelemiämme mittareita, jotka mittaavatkin lopulta jotain muuta, kuin mitä alunperin ajattelimme.

Talouspolitiikassa meitä ohjaa BKT. Tulokset näemme.

Koulutupolitiikassa on kova hinku luisua kohti omaa bruttokansantuotettaan: todistusvalintaa. Opiskelijaliikkeen kokoomuspesäke Lukiolaisten liitto nähtiin jo säätytalon portailla viestimässä asian tärkeyestä tulevalle hallitukselle. Yhteneväisyys Kokoomuksen BKT-vetoisen talouspolitiikankin kanssa löytyy: molemmat sorsivat heikoimpia.

Perheesi varallisuus on vaikuttanut sinunkin koulumenestykseesi. Mitä vanhemmaksi ja itsenäisemmäksi ihminen kasvaa, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on takoa oma tulevaisuutensa - paitsi jos esimerkiksi todistusvalinta lukitsee menneisyyden kurjuuden myös tulevaksi.

Meillä on paremmin toimivia korkeakoulukelpoisuuden mittareita. Käyttäkäämme niitä.

---

Rakkaat vihreät! On aika linjata periaatteita.

Yhdessä seikassa meiltä idealisisilta vihreiltä puuttuvat periaatteet: talouspolitiikassa. Nykyinen linja on pragmaattinen - YÄK. Ikäänkuin taloudellisissa kysymyksissä periaatteet olisivat taakka, joka vain vaikeuttaa päättäjien työtä.

Vihreät ylpeilevät sillä, että meitä haukutaan sekä viherstalinisteiksi että kokoomuksen puisto-osastoksi. Minä en. Miksi talouspoliittinen hajaannus on meille ylpeyden aihe?

Puheet edellä olemisesta ja sen synonyymistä sosiaaliliberaaliudesta elävät vahvoina nykyisessä puoluejohdossa. Siksi sitoutuminen talouspoliittiselle akselille on entistä tärkeämpää.

Olkaamme rohkeasti vihreitä, mutta tunnustakaamme myös, että vihreys sijoittuu talouspoliittisella akselilla joko oikealla, vasemmalle tai keskelle.

Idealistisella puolueella tulee olla myös taloudellisia periaatteita.

Varapuheenjohtajaksi viherjeesus muskeleilla

Mitä on vihreys?

Puoluekokous lähestyy ja sen mukana kiperät henkilövalinnat, joilla on väistämättä kriittinen merkitys puolueen olemukselle. Hyvä puoluekokousedustaja pohtii etukäteen millaista puoluetta hän haluaa olla luomassa.

Tänään kerron, kuka on paras ehdokas varapuheenjohtajaksi. Puheenjohtajaehdokkaastani voitte lukea toisaalla.

Palatakseni ensimmäiseen kysymykseen: vihreys on uutta ja ikuista. Vihreät suojaavat vuosimiljoonia olemassa ollutta elämää samoin kuin me suojelemme niitä, joiden vuoro tässä maailmassa tulee myöhemmin.

Vihreät ovat herkkiä maailman muutoksille ja reagoivat varmistaakseen ihmisten ja muiden otusten hyvinvoinnin. Haapa ei kasva aavikolla sen paremmin kuin työntekijä selviää murskatyöllä yhteiskunnassa, joka ei tunnusta työn luonteen muutosta.

Minun ensimmäinen ehdokkaani Vihreiden varapuheenjohtajaksi on Paloma Hannonen. Paloma on minulle vihreyden ruumiillistuma - eräänlainen viherjeesus siis - sillä hänellä on ekologina syvällinen ymmärrys biodiversiteetistä ihmiskunnan kivijalkana ja vahva tunne elämän arvokkuudesta.

Vihreyteen kuuluu osaltaan myös muutoshakuisuus ja uudistaminen. Valintani sinetöi ehdokas Hannosen aktiivisuus Uusi puolue -hankkeen puuhahenkilönä. Paloma näkee radikaalin avoimuuden ja suoran demokratian olevan juuri sitä valistunutta uutuutta, jota Vihreät ovat tottuneet suomalaisille tarjoamaan. Näin nähtynä Paloma ei varapuheenjohtajana edusta pelkästään omaa käsitystään vihreydestä,vaan kamppailee saadakseen kaikkien puolueen jäsenten äänen kuuluviin myös vaalien välillä.

Poliittisten seikkojen lisäksi Paloma kannattaa valita varapuheenjohtajaksi jo ihan siksikin, että hän on niin pirun pätevä. Käsittämätön määrä kontakteja ja kokemus Vihreiden suurimman valtakunnallisen jäsenyhdistyksen puheenjohtajana at hyviä pätevöittäviä tekijöitä. Ja toisaalta, kuinka moni vihreä poliitikko on saanut Suomen jääkiekkoliiton ja jääkiekkomaajoukkueen kapteenin tuomitsemaan kanssaan rasismin?

Vihreät juuret, uudet tuulet ja valtavat poliittiset hauikset - siinä syyt miksi minä äänestän Paloma Hannosta varapuheenjohtajaksi.

Todistusvalinta luo segregaatiota lukioihin

cc Robert of Fairfax

Vakavin koulutuspoliittinen ongelma ei ole opiskelijoiden hidas valmistuminen tai monet välivuodet. Se on koulutuksen periytyminen ja opiskelijoiden eriytyminen menestyjiin ja häviäjiin yhä aikaisemmassa vaiheessa.

Yle uutisoi lukioiden jakautumisesta ammattikorkeakouluun ja yliopistoon valmistaviin. Uutinen oli ehkä jokseenkin ennakkoluuloisesti kärjistetty, sillä ammattikorkeakoulutus ei ole lainkaan sen vähäarvoisempaa tai vaadi vähempää älynlahjoja kuin yliopistokoulutuskaan. Tärkeämpi seikka meinasi hukkua tämän virheellisen noston alle: lukiot ovat voimakkaan segregoituneita oppilaiden peruskoulumenestyksen mukaan.

Jo se seikka, että jostain syystä huonosti peruskoulussa menestyneet laitetaan samoihin kouluihin on huolestuttavaa. Tämän faktan epäsuotavaa vaikutusta lisää parhaiden opettajien hakeutuminen hyvin menestyvien opinahjoihin ja kierre on valmis: peruskoulussa huonoiten pärjänneet saavat toisella asteella huonointa opetusta.

Lukioilla ei ole hyviä perusteita laittaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen ja ottaa sisälle vain ne, jotka ovat aiemmin pärjänneet hyvin. Todistusvalinta on segregaatiota tuottava mekanismi. Jos lukioiden välisiä säännönmukaisia eroavaisuuksia halutaan kaventaa, niin on todistusvalinnasta luovuttava.

Lukioiden sisäänotto voisi aivan hyvin tapahtua arpomalla. Jokaiselle tulisi lisäksi taata subjektiivinen oikeus paikkaan lähilukiossaan. Erityistehtävän saaneisiin lukioihin voitaisiin järjestää pääsykokeet, mutta vain erityistehtävän mukaisia taitoja mittaamaan.

Ammattikouluista en ole kuullut vastaavia eriytymistä käsitteleviä uutisia. Ammattikoulutuksen kenttä on muutenkin kovin laaja ja epäyhtenäinen. Paikoin käytössä olevasta todistusvalinnasta olisi sielläkin varmasti syytä luopua ja siirtyä kokonaan joko soveltuvuuskokeisiin tai arpovaan sisäänottoon.

Jokaisella on oikeus koulutukseen, ja yhteiskunnalla on velvollisuus auttaa ihmistä saavuttamaan riittävä koulutus ja taata tasavertaiset mahdollisuudet edistymiseen. Menestyjien ja menestymättä jääneiden erottelu jo varhaisessa vaiheessa omiin leimoiksi pinttyviin ryhmiinsä sotii tätä ajatusta vastaan. Yhteiskunnan arvoa ei mitata sen menestyjillä, vaan sillä kuinka se kohtelee heikoimpiaan.

---

Kirjoittaja lupaa lähettää henkilökohtaisen kiitospostikortin kaikille ViNOlaisille, jotka vastaavat tähän blogitekstiin omassa blogissaan. Otetaan se harjoitteluna täydelliseen valmistautumiseen seuraavaa opiskelijapoliittisen ohjelman käsittelyä varten.

Vihreiden puheenjohtajavaali ja sen kaksi ehdokasta

Tämä teksti jatkaa Jaakko Stenhällin Tampereen vihreiden nuorten Virnun blogissa Vihreiden puheenjohtajataistosta aloittamaa keskustelua, vaikken tamperelainen olekaan :)

Vihreiden uusi puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, jonka tulos julkaistaan puoluekokouksessa. Ilmoittautumispäivään mennessä ehdokkaita oli tullut neljä: Mika Flöjt, Anni Sinnemäki, Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto.

Käytännössä ehdokkaita on kuitenkin vain kaksi: puolueen nykyjohto ja varteenotettava haastaja.

Ehdokkaiden eliminointi epäsopivuusperiaatteella paljastaa väitteeni todeksi.

Tulevan puheenjohtajan tulisi olla kansanedustaja, ministeri tai sitten todella pitkän linjan vihreä poliitikko. Uskon Mika Flöjtin asettuneen ehdolle vain herättääkseen keskustelua ”cityvihreyden” ja ”erävihreyden” konfliktista, joka totta kai on olemassa - mutta ei linjoissa vaan kyräilyssä ja klikkiytymisessä. Mika tuskin olisi sopiva seuraavaksi puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajavaali on linjavaali. Tässä valossa tuntuu omituiselta, että nykyisen linjan edustajat lähtevät haastamaan toisiaan vailla lupausta muutoksesta. Anni  Sinnemäki on suoriutunut tehtävästään puolueen puheenjohtajana hyvin, Ville Niinistö on viime vaalikauden eduskuntaryhmän puheenjohtajana yhtälailla vastuussa harjoitetusta politiikasta eikä hänellä ole tuoda  puolueeseen mitään uutta. Paitsi parta ja maisterintutkinto. Senkö perusteella me haluamme puheenjohtajamme valita?

Sinnemäki ei, ainakaan puolueen oman analyysin mukaan,  ole syyllinen vihreiden vaalitappioon. Jos jompi kumpi  puolueen isoista pampuista ansaitsee kokeilla vihreän oppositiopuolueen johtamista, se on puolueen vaikean tilanteen läpi ohjannut Sinnemäki, joka ainoana ehdokkaana suostui hallituspuolueen puheenjohtajan koiranvirkaan kaksi vuotta sitten.

Viimeinen esittelemättä jäänyt ehdokas on eduskuntaryhmän vasemmistolaisin edustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka nostaa avoimessa kirjeessään sosiaalipolitiikan ympäristöarvojen rinnalle vihreän politiikan keskiöön.

Vihreiden puheenjohtajavaalissa todellinen kamppailu käydään nykylinjan ja vasemmalle painottumisen välillä. Kilpailijoiden nostot tärkeimmiksi teemoikseen (vihreä talous vs. sosiaalipolitiikka) alleviivaavat tätä pointtia.

Aion tässä vaalissa äänestää Outia. En siksi, että Anni olisi tehnyt jotakin väärin, vaan koska Outin ehdokkuus tarjoaa puolueelle uudistumisen mahdollisuutta. Vihreä politiikka on aina ollut vasemmistolaista, ei vasemmalle päin kallellaan. Puheenjohtajan olisi hyvä heijastaa tätä tosiasiaa. On aika unohtaa puheet sitoutumattomasta edelläolemisesta, johon Niinistön sosiaaliliberaalius-heittokin kuuluu.

Vaikka olen vältellyt itseni leimaamista, niin tämä vaali on saanut minutkin ymmärtämään olevani ajatusmaailmaltani muutakin kuin vasemmiston symppaaja. Olen punavihreä. Se ei tarkoita, että olisin demareiden tai vassareiden kanssa samaa mieltä, että vaatisin sosialistista vallankumousta (tällaisenkin väitteen olen kuullut) tai että vastustaisin kategorisesti tasaverojen korottamista. Vanhat vasemmistopuolueet eivät saa yksinoikeudella määritellä, mitä on oikea heikompien puolella oleminen.

Tämä teksti on kärjistys ja heijastaa omia toiveitani tulevan jäsenäänestyksen suhteen. Toki tiedän Ville Niinistö-kultin olevan vahvan, ja että Pohjois-Suomessa ja Lahdessa (?) saatetaan äänestää Mika Flöjtiä. Mutta toivon kaikkien Vihreiden käsittävän, että puheenjohtajan valinta ei ole vain kasvojen kohotusta tai puolueen suun valintaa. Se voi olla demokratian riemuvoitto, todellinen linjavalinta ja oikea muutos.

Todistusvalinta ei poista valmennuskurssien ongelmaa

Korkeakoulujen todistusvalinnassa on monia yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin kaatamaan nähdäkseni tärkeimmän todistusvalintaa puoltavan argumentin:

Todistusvalintaa tarvitaan laittamaan valmennuskurssibisnes aisoihin. Ylioppilastodistuksen painoarvon lisääminen korkeakoulujen opiskelijavalinnassa poistaa valmennuskurssibisneksen ongelman.

Valmennuskurssit ovat yhdenvertaisuusongelma, sillä ne ovat kalliita ja vaarantavat maksuttoman koulutuksen.

Jotta väitteen todenperäisyyttä voitaisin tarkastella, tulee ensiksi määritellä ylioppilastodistuksen painoarvon lisäämisen tapa. Mielestäni todistusta voidaan suosia entistä enemmän kolmella tavalla:

1. Lisätään ylioppilastodistuksesta saatavia pisteitä yhteispistevalinnassa
2. Lisätään yhteispistevalinnalla sisäänotetavien kiintiötä pääsykoevalinnalla sisäänotettavien kustannuksella
3. Lisätään pelkällä todistusvalinnalla sisäänotettavien kiintiötä muihin kiintiöihin nähden

Kaikki tilanteet, joissa ihmisellä on mahdollisuus omalla työllään lisätä mahdollisuuksiaan päästä opiskelemaan korkeakouluun ovat alttiita valmennuskurssibisnekselle. Pelkkä ylioppilastodistuksen painoarvon kasvataminen ei siis poista valmennuskurssiongelmaa. Vaihtoehdoissa 1 ja 2 valmennuskurssien kysyntä voisi itse asiassa jopa kasvaa, koska pääsykoemenestyksellä on ylioppilaskirjoituksissa heikommin ja keskinkertaisesti menestyneille näissä tilanteissa entistä enemmän merkitystä sisäänpääsyn kannalta.

Ainoaksi vaihtoehdoksi vähentää valmennuskurssien kysyntää ylioppilastodistuksen painoarvoa kasvattamalla jää vaihtoehto 3: todistusvalintakiintiön kasvattaminen. Tässä keinossa on samat ongelmat kuin kahdessa edellisessäkin, sillä mitä suurempi osa ihmisistä otetaan sisään pelkän todistuksen perusteella, sitä kovemmaksi käy kilpailu jäljellejääneistä paikoista. Ainut keino todella lopettaa valmennuskurssien vaikutus ihmisten sisäänpääsyn todennäköisyyteen on ottaa kaikki opiskelijat korkeakouluihin pelkän ylioppilastodistuksen perusteella.

Todistusvalinnan kannattajat voisivat rehellisyyden nimissä sanoa ajavansa ylioppilastodistuksen nimittämistä ainoaksi korkeakoulujen sisäänoton kriteeriksi. Vaihtoehtoisesti heidän tavoitteenaan ei ole korkeakoulupaikan ostamisen tekeminen mahdottomaksi, vaan hyvin lukiossa menestyneiden elämän helpottaminen vapauttamalla heidät pääsykokeista, kun muut hakijat  joutuvat entistä verisemmän kilpailun armoille.

En yritä sanoa, että valmennuskurssibisnekselle ei pitäisi tehdä mitään. Ylioppilastodistuksen painoarvon kasvattaminen ei vain näytä tarjoavan näitä kahta vaihtoehtoa enempää keinoja plutokraattisen pääsykoemenestyksen ostamisen estämiseen. Muita keinoja kuitenkin on, ja seuraavassa blogissani yritän hahmotella niitä hieman tarkemmin.

--

Tämä blogaus jatkaa yritystäni herättää keskustelua Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden sisällä yhteisesti päätettävistä asioista. Vasta liittokokouksessa kaatuneen opiskelijapoliittisen ohjelman kipupisteiden käsittely tuntuu sopivalta tavalta, sillä ne ovat vielä tuoreessa muistissa.

ViNO tarvitsee suoraa demokratiaa

Vinon liittokokos päättyi viime lauantaina. Sen anti oli laiha, sillä ainut käsittelyssä ollut ohjelma päätettiin palauttaa valmisteluun. Opiskelijapoliittisen ohjelman kaatumiseen on esitetty useita selityksiä, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia:

1. Tasaisten äänestystulosten johdosta liian moni iso asia jouduttiin päättämään arvalla
2. Liian moni ihminen ei ollut muodostanut kantaansa edes ohjelman kiistellyimpiin kohtiin
3. Moni äänestäjä ei tiennyt, mistä kulloinkin äänestettiin koska:
• Iltatyöryhmän tuottamaan kompromissiesitykseen ei ollut aikaa tutustua.
• Äänestystapahtumassa ei enää käydä keskustelua
• Iltatyöryhmä ei perustele kompromissiesityksiään
4.  Äänestyskohdissa, joihin iltatyöryhmä ei ollut löytänyt kompromissia ei työryhmän äänijakaumaa julkistettu. Lisäksi tapa äänestyttää automaattisesti kaikki alle 2/3 työryhmän äänistä saaneet muutosesitykset tukee ohjelman muuttumista kompromissiesityksestä enemmän kuin säilymistä.

Lisäksi uskon, että opiskelijapolitiikkaan keskittyvien ihmisten mielipiteet eroavat koko jäsenistön mielipiteistä keskimääräistä enemmän. Tähän väitteeseen kaipaisin vastauksia.

Opiskelijavaltuuskunta on esimerkillisesti kierrättänyt ohjelmaa kommenteilla ja mahdollistanut muutosten esittämisen esimerkiksi kolmessa opiskelijatapaamisessa ja verkossa. Osaltaan ohjelman kaatuminen ja kaoottisuus johtui varmasti jäsenistöstä itsestään, kun se ei ollut tarttunut mahdollisuuksiin osallistua ohjelman valmisteluun ajoissa.

Kaiken vaikuttamisen alku on kuitenkin keskustelu, ja sitä ei tällä kertaa ainakaan liittokokousedustajien keskuudessa ollut käyty. Ei edes vaikka tärkeimmät muutosesitykset oli postitettu ViNO:n aktiivilistalle hyvissä ajoin, ja niistä oli siellä joitakin ajatuksia vaihdettukin.

On selvää, että vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen ei riitä korjaamaan ohjelmaprosesseja. Tarvitaan radikaali kulttuurin muutos, jonka ytimessä on yksittäisen ihmisen mahdollisuus ohittaa kaikki jäsenjärjestöt ja edustukselliset elimet oman tietokoneensa ääreltä. Sähköiseen ja suoraan demokratiaan siirtymistä ei voi suorittaa vain ohjelmaprosessien sisällä, vaan muutoksen on koskettava koko järjestöä.

Liittokokouksessa perustettu demokratiatekniikan työryhmä puuttunee ensitöikseen sähköisten vaikutuskanaviemme käyttöliittymiin, mutta jo ennen helppoa tapaa vaikuttaa verkossaa on ihmisten siirtymistä suoraan, avoimeen ja ennenkaikkea keskustelevaan demokratiaan tuettava kaikin keinoin. Tämä blogaus on vastaukseni toiveeseen ViNO:n omasta blogosfääristä, jossa käytäisiin keskustelua yhteisesti päätettävistä asioista.

Jäsenistöä on tukemisen lisäksi myös pakotettava omaksumaan uusi kulttuuri. Esimerkiksi osa liittokokousmateriaaleista voisi olla saatavilla vain wikissä (tai mikä meidän tietopankkimme nyt tuleekaan olemaan), missä niistä olisi myös mahdollisuus käydä keskustelua.

Yksi blogaus on liian lyhyt, jotta kaikki ohjelmaprosessin parannustarpeet olisi siinä mahdollista käydä läpi. Alla kuitenkin joitakin heittoja (jotka eivät kaikki ole itse keksimiäni eivätkä kaikki yhtäaikaisesti toteutettavissa), joista toivon keskustelua joko blogin kommenttiosioon tai sitten toisen blogin postaukseen, mielllään ei kuitankaan facebookin seinälle josta keskustelu ei välity kaikille sitä tarvitseville.

• Muutosesitysten edellyttäminen jo kuukautta ennen liittokokousta. Esityksistä olisi oltava mahdollisuus käydä keskustelua verkossa ja työryhmä kerkeäisi koostaa perustellumman esityksen ohjelmaksi.
• Sähköisen ja suoran demokratian työpajojen pitämistä liittokokousten ja väentapaamisten aikana
• Iltatyöryhmien kokoukset striimattava suorana nettiin, ja striimien on jäätävä videologeina käyttöön seurattavaksi myös liittarin jälkeen. Samalla työryhmien kokoa olisi pienennettävä ja alueellisesti edustetusta työryhmästä siirrytävä nopealla vaalilla valittavaan työryhmään, sillä työryhmätyöskentelyn aikana ei ole mahdollisuutta seurata miden työryhmien työtä.
• Työryhmien nettiin striimattuihin kokouksiin olisi saatava esimerkiksi irc-pohjainen suora kommentoimismahdollisuus, joka näkyisi myös kokoukseen osallistujille.
• Äänestämisen yhteydessä molemmista näkökohdista voitava pitää lyhyt puolustuspuhe, ainakin tärkeimpien kysymysten kohdalla. Tärkeydestä voitaisiin päättää esimerkiksi hyvissä ajoin toteutetulla verkkokyselyllä.

Muuten olen sitä mieltä, että pääsykokeet ovat ainoa oikeudenmukainen tapa valita ihmisiä korkeakouluihin.

Selkään (ja käteen) puukotettu sivari

Ainut sivarista jäävä lämmin asia: sivarisukkapari

Viime viikot olen viettänyt suurimmaksi osaksi poissa netin ääreltä. Osasyynä siihen ovat kokemani vastoinkäymiset ja omakohtaiset havaintoni siiviilipalvelusmiehen heikosta asemasta suhteessa palveluspaikkaansa.

Uskoin löytäneeni täydellisen palveluspaikan, jonka täydellisyyttä alleviivasi sen löytyminen asuinpaikkakunnaltani. Työ liippasi läheltä koulutustani ja kiinnostuksen kohteitani. Kaikki olikin hyvin siihen saakka, kunnes työtapaturmaisesti loukkasin käteni.

Vaimoni ja minä saamme minä päivänä hyvänsä ensimmäisen lapsemme. Kävin käteni leikkauksen jälkeen palveluspaikalla keskustelemassa palvelukseni jatkosta. Koska minulle oli määrätty sairaslomaa maaliskuun loppupuolelle saakka, oli palveluspaikallani oikeus kotiuttaa minut. Selitin tilanteeni: kuinka kotiuttaminen pudottaisi meidät tukivälikköön (sairaspäivärahan hakemiseen menee 2-6 vk, eikä sitä voi kiirehtiä) ja kuinka loppujen lopuksi maaliskuun loppuun ei ole kovin pitkä aika, eikä palveluspaikka siksi menettäisi paljoakaan rahaa. Minulle ja perheelleni palveluksen jatkuminen keskeytymättömänä taas merkitsisi tuki- ja lomakeviidakon, senttien laskemisen ja siviilipalveluksen keskeyttämiseen ja uudelleen aloittamiseen liittyvän paperihelvetin välttämistä.

Keskustelussa oli ikävä sävy. Yksi palveluspaikan työntekijöistä puhui minusta kuin loisesta ja huomautti, että jos olisin yksityisellä puolella tätä keskustelua ei edes käytäisi (eipä kai, koska yksityinen puoli ei sivareita saa!). Keskusjohdon edustaja pahoitteli minun olevan keskustelussa paikalla, kun hän yritti vakuuttaa palveluspaikan esimiestä kotiuttamaan minut. Esimies kiemurteli tuolissaan silminnähden harmistuneena vaikeasta päätöksestä, joka hänen oli tehtävä.

Tässä tapaamisessa ei vielä tehty päätöstä palvelukseni jatkumisesta. Todettiin vain lisäselvitysten tarpeellisuus. Minulle erikseen sanottiin, että palveluksen jatkaminen keskeyttämättömänä sosiaalisilla syillä on mahdollista. Ottaen huomioon että olin tehnyt ammatillisen koulutuksen vaativaa työtä sivarin päivärahoilla oletin, että saattaisin jopa saada jatkaa palveluspaikassani. Lisäselvitysten jälkeen keskustelisimme asiasta uudelleen.

Paskan marjat. Kun lähdin palveluspaikalta tuona päivänä, oli torstai. Heti seuraavana päivänä palveluspaikka lähetti kotiuttamispaperit Lapinjärvelle.

Ärtymykseni ei kohdistu kotiuttamiseen, vaan tapaan jolla se tehtiin. Kotiuttamispaperit lähetettiin perjantaina, mutta minua informoitiin asiasta vasta seuraavana tiistaina. Lapinjärveltä vastattiin puhelimeen vasta seuraavana päivänä, eikä sielläkään osattu heti kertoa mikä kotiuttamispapereiden tilanne oli. Olin tässä vaiheessa lievästi sanottuna hädissäni ja suutuksissani.

Onneksi palveluspaikka oli unohtanut muodollisen kuulemiseni (vaikka kotiuttamispapereissa oli kyllä yritystä kiertää kuulemisvaatimus) ja tätä kirjoittaessani olen vieläkin siviilipalveluksessa. Kotiuttaminen tapahtuu ensi perjantaina.

En oikein tuohtumukseltani saa tähän tekstiin rakennetta. Poliittisena pointtina voisin nyt höpistä jotain perustulosta ja asevelvollisuuden turhuudesta ja haitallisuudesta yksilön elämälle. En juuri nyt kykene, vituttaa liikaa. Pitää vaan toivoa, että palatessani sivariin löydän jonkin mielekkään palveluspaikan. Entiseen paikkaan selkäänpuukottajien ja väheksyjien sekaan en koe voivani palata.

PS. Jos olisin armeijassa, palvelukseni olisi kaikella todennäköisyydellä jo ohi.

Hanna Sarkkinen symbolina

Viime viikon tärkein paikallisuutinen ei ollut kiista Franzéninpuiston parturoimisessta, ehdotukset tupakoinnin tai alkoholin käytön rajoittamisesta saati rotuaarin uusi valotolppa.

Se oli Hanna Sarkkisen(vas.) valinta kaupunginhallitukseen.

Yleisesti ottaen politiikassa on puute nuorista. Pohjois-Pohjanmaalla asukkaiden keski-ikä on 38 vuotta, mutta Oulun vaalipiiristä valituilla kansanedustajilla se on 55. Kahdeksastatoista kansanedustajasta kaksi alittaa maakuntamme keski-iän.

Nuoria ehdokkaita ei tahdo löytyä tai sitten meitä ei oteta ehdokkaiksi. Esimerkiksi Kokoomuksella on vaalipiirissä tällä hetkellä yksi alle kolmikymppinen ehdokas, voisi jopa sanoa kiintiönuori(EDIT: on toinenkin). Vihreissä meitä on nelinkertainen määrä.

Päätökset tehdään meistä kaukana. Peruskoulutus valmentaa meitä ymmärtämään demokratiaa teoreettisella tasolla, mutta käytännössä valta ja sen käyttäjät piiloutuvat byrokraattisten kokousasiakirjojen ja käytettävyydeltään huonojen julkisten verkkosivujen taakse. Kunnallistasolla tieto päätöksen teosta kulkee pahimmillaan läpi yhden jos senkään toimittajan läpi. Ainakin Oulussa uutisointi kunnallispolitiikasta on voimakkaasti värittynyttä.

Kunnallisella, eli nuoren elämää lähinnä olevalla tasolla poliittisten järjestöjen tiedotus omasta toiminnastaan on luvattoman huonoa. Nettisivujen ylläpitoa ja suunnittelua pidetään ilmeisesti pakkopullana, koska tiedotuskanaviksi niistä ei ole. Mistään ei saa tietoa omista vaikutus- ja osallistumismahdollisuuksista.

Juuri siksi Sarkkisen valinta kaupunginhallitukseen on niin merkittävä uutinen. Sen viesti on 1) nuorilla on taitoa ja kykyä vaikuttaa 2) nuori poliitikko voidaan ottaa vakavasti. Tämän kaltaisia uutisia tarvitaan, jotta meidän ikäisemme ihmiset uskaltaisivat laittaa itsensä likoon politiikan pelissä. Onnistuminen on mahdollista.

Oulun vihreistä nuorista onnistuneita ovat mm. eduskuntavaaliehdokkaat teknisen lautakunnan jäsen Otto Simola ja tasa-arvotoimikunnan varapuheenjohtaja Janne Hakkarainen.

55-vuotias on tuskin kovin hyvin perillä alle kolmikymppisten arjesta, miltä tuntuu olla vastavalmistunut ja työtön, miten pärjätä yhteiskunnan ristiriitaisten vaatimusten keskellä tai sovittaa yhteen lapsen hoito ja opiskelu.

Valta ei putoa vanhan puun oksalta meidän nuorten syliin. Meidän on itse se poimittava. Aika on kuitenkin kypsä. Jos parikymppisestä voi tulla kaupunginhallituksen jäsen, niin voi kansanedustajakin.

Median vastuu totuuden hajoamisesta

Viime vuosikymmen oli faktoihin perustuvan uutisoinnin kannalta murheellinen. Ainakin kahdessa suuressa ympäristökysymyksessä vainoharhaiset salaliittoteoreetikot ovat saaneet näkökantansa tuhoisan hyvin esille ottaen huomioon kyseisten ryhmien väitteiden totuuspohjan. Etenkin vuosikymmenen alkupuolella ilmastonmuutoksen yksimielistä tieteellistä perustaa epäilevien lausuntoja julkaistiin niin kutsutun tasapuolisuuden nimissä tiuhaan. Vuosikymmenen loppupuolella denialistien hyysääminen rauhoittui, mutta harmillisesti kotimaasta löytyi uusi tieteellisen tiedon kyseenalaistava eturyhmä. Jokainen uutisia seuraava luonnonystävä tietää kyseessä olevan Metsästäjäliitto ja etenkin Kainuun susikanta-arviot.

Suomen Kuvalehden avustaja Aku Heinonen summaa blogissaan osuvasti journalismin vastuusta tieteellisen tiedon arvioijana:

”Varsinaiseen tieteellisen tiedon tuotantoon [journalismista] ei ole, eivätkä sen menetelmälliset paukut välttämättä riitä tarvittavan tasoisen kritiikin antamiseenkaan. Se, mihin journalismi kyllä kykenee, on koko tieteellisen järjestelmän alasajo”

Media on nolkytluvulla siirtänyt tärkeiden uutisten määrittelyssä yhä enemmän valtaa asiantuntijalta kuluttajalle. Verkko- ja huomiojournalismin aikakaudella otsikoiden tulee olla iskevämpiä kuin itse asian ja uutisen hyvyyttä mitataan sen saamien klikkausten lukumäärällä. Huomiojournalismista hyötyvät ne ryhmät, joilla on voimavaroja ja röyhkeyttä paketoida oma agendansa mediaseksikkääseen pakettiin. Vastakkainasettelu tai ”tasapuolisuus” on olennaista 2000-luvun journalismissa, vaikka toisen osapuolen argumentit sulaisivatkin pois kriittisemmässä tarkastelussa. Puuttuuko 2000-luvun huutomerkkimedialta kyky ymmärtää vai arvostaa tiedettä, kun se julkaisee sellaisenaan haitallisia valheita tasa-arvoisina näkökulmina tutkitun tiedon kanssa? Taustoittavalla, tieteelliseen ajatteluun koulutetulla journalistilla pitää olla aikaa selvittää haastateltavansa sanomisten tieteellinen perusta ja kantaa ammatillinen vastuunsa harjoittamastaan uutisoinnista. Vaikka denialistien ulostuloja ei enää uutisoitaisikaan, niin salaliittokultti on jo ehtinyt syntyä. Huonoa uutisointia tukee uusi konservatiivinen verkkokansalaisyhteiskunta, joka sarjatulittaa foorumit ja keskustelupalstat täyteen vaiennettujen marttyyrien ”tiedettä”.

Internet on myös muuttanut joidenkin toimittajien maailmankuvaa. Nuorten radiokanava Yle X:n toimittaja totesi metsästäjäliiton propagandakampanjan aikaan olevan vaikeaa muodostaa mielipidettä susimäärästä, kun asiasta liikkuu niin monenlaista uutista. Metsästäjäliiton tavoitteena on varmasti ollut edellä mainitun kaltainen reaktio tavallisessa kaduntallaajassa. Mutta miten on mahdollista, että koulutettu toimittaja ei ymmärrä tieteilijän ja eturyhmän väitellessä tieteestä, kuka on oikeassa? Onko wikipediasukupolven toimittajien totuuskäsitys relativistinen ajatuksella kaikki voi olla totta, koska kaikelle voi löytää perusteita googlettamalla?

Verkkolehdet helpottavat uutisten seuraamista useammasta lähteestä, mutta mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on, jos kaikki uutistalot julkaisevat samat lehdistötiedotteet lähes sellaisenaan? Onko esimerkiksi neljän lähteen käyttämisen seurauksena lopulta se, että osallistuu nelinkertaisella klikkausmäärällä huonon journalismin rahoittamiseen?

En itse keksi muuta keinoa uutisoinnin laadun parantamiseen kuin kysynnällä ohjaamisen. Kuluttajaliike on aikojen saatossa vaatinut eettisempiä ja ekologisempia tuotteita, mutta miten sen vaikutus saataisiin ulotettua journalismiin? Mistä saataisiin kaivettua joukkovoima muuttamaan esimerkiksi Oulun alueen päälehden Kalevan surkea journalistinen taso? Miten vakuuttaa verkkolehdet siitä, että myös huolella tehdyille jutuille löytyisi lukijoita? (Kommenttiosioon voi vinkata valmiista esimerkeistä!)

Jään kypsyttämään ajatusta vastuullisempaa uutisointia vaativasta kuluttajaliikkeestä. Aika näyttää, mitä ajatuksesta seuraa.

Jalkanaruja ja nailonverkkoja

Tilanne on murheellinen. Suomen luonnoneläimet kaipaavat puolustajia.

Tuorein, lokakuun puolivälissä annettu arvio susikannasta oli 155–185 yksilöä. Koska kyse on lisääntymiskauden jälkeisestä arviosta, susikannan kehityssuunta on edelleen laskeva. Vaikka susi on rauhoitettu ja kaatolupia myönnettiin yksittäisille susille tänä vuonna ”vain” 22 kappaletta, niin salametsästyksen vuoksi kanta on neljässä vuodessa supistunut neljäsosalla. Elinvoimainen susikannan muodostamiseen arvioidaan tarvittavan vähintään 250 sutta. Suomen susipopulaation koolla on merkitystä myös Ruotsin susikannalle, joka kärsii sukusiittoisuudesta.

Karhukanta on kasvanut, mutta karhunkaatolupien määrä on kasvanut vielä jyrkemmin. Maa- ja metsätalousministeriö myönsi tänä vuonna yli 10% enemmän karhunkaatolupia (198), kuin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) oli suositellut. Määrä on toissavuotiseen kaatolupamäärään nähden yli kaksinkertainen. Bonuksena päälle tulevat Poliisin myöntämät kaatoluvat nuorille ”häirikkökarhuille”, jotka ovat huonon syksyn vuoksi lähteneet etsimään ravintoa myös ihmisasutuksen läheltä. Samainen huono syksy aiheuttanee sen, että osa huonosti talveen valmistautuneista karhuista kuolee kevääseen mennessä nälkään.

Saimaannorppia arvioidaan olevan jäljellä 260, ja lajin sukupuuttoa sadan vuoden sisällä ilman tehostettuja suojelutoimia pidetään todennäköisenä. Eläin on rauhoitettu, mutta kanta ei siitä huolimatta kasva. Sen selittää ainoastaan Saimaalla tapahtuva vapaa-ajan kalastus, jonka arvellaan tappavan jopa puolet vuosittain syntyvistä kuuteista. Sirkka-Liisa Anttila ei ole halukas tekemään Saimaanorpan suojelusta kattavaa.

Kaikkien uhanalaisten eläinten suojelemiseksi on olemassa keinot. Suojelua haittaakin eniten eri eturyhmien jääräpäinen tieteellisten faktojen ohittaminen tai jopa vastustaminen. Kun RKTL:n koulutetut biologit arvioivat susikannan suuruudeksi 155-185 yksilöä, Metsästäjäliiton ”paikallisiin havaintoihin” nojaavat sudenvihaajat lisäävät tähän lukuun noin 200 eläintä lisää. Samaan tapaan Maa- ja metsätalousministeri kuuntelee mielummin mökkeilijöitä kuin Itä-Suomen yliopiston eläinekologeja saimaannorpan kanta-arviossa.

En itse usko luonnon itseisarvoon, mutta uskon luonnon monimuotoisuuden olevan edellytys tulevien sukupolvien materiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Peukaloimalla todellisuutta oikeuttamaan oman toimintansa, suurten nisäkkäiden viholliset varastavat meidän lapsiltamme.

Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös eläinten kyky kärsimykseen. Olen siviilipalveluksessa riistaeläimiä tutkivassa tutkimusyksikössä, ja toisinaan leikkauspöydillemme eksyy jokunen jalkanaruun kuollut susi tai verkkoihin hukkunut norppa. Luonto saattaa ehkä joskus itse aiheuttaa kivuliaampiakin kuolemia eläimille, mutta vain ihminen kykenee toimimaan näin tietoisen julmasti. Mutta ihmisellä on myös oikeudentunto, empatia ja kyky puolustaa heikkoja. Vihreät on puolueena ainutlaatuinen. Me olemme äänettömien ääni, heikkojen puolestapuhuja, rakkaus vihaa vastaan. Juuri tulevat sukupolvet ja eläimet ovat niitä hiljaisia ihmisen ahneudesta kärsijöitä, jotka tarvitsevat puolustajia. Ne tarvitsevat meitä Vihreitä.
---

Kirjoitus julkaistaan myös vihreän piirin blogissa

Pseudokeskustelua

Viimeisen kuukauden aikana on käyty keskustelua kahdesta hyvin eri tavalla merkittävästä aiheesta. Energiapoliittisesti tärkeä tapahtuma oli, kun eduskunta päätti myöntää rakennusluvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Kaasuisku Pride -kulkueeseen ja Helsingin Setan toimiston töhriminen taas herättivät keskustelua yhdenvertaisuudesta ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Vaikka näillä kahdella tapahtumalla ei sinänsä ole mitään tekemistä keskenään, yhdistää niitä kuitenkin yksi asia: kummassakaan tapauksessa ei julkisuudessa ole käyty oikeaa keskustelua. Erityisesti konservatiivien puolelta ajatustenvaihto on etäargumentein käytyä pseudokeskustelua. Samaan syyllistyy, tosin vähemmissä määrin, myös liberaali siipi.

Pseudokeskustelu on vakava uhka demokratialle. Siinä ei ole kyse vain perinteisestä poteroon kaivautumisesta ja jääräpäisyydestä, vaan ”keskustelijat” alentuvat käyttämään argumentteja, joiden takana eivät itse seiso. Tämän tyyppistä etäargumenttien käyttöä on toisinaan vaikea havaita, sillä osa oikeistopoliitikoista on siinä todella hyviä. Moni kokoomuslainen vaikutti ydinvoimakeskustelun aikana todella olevan huolissaan Suomen hiilidioksidipäästöistä. Valheen paljastumisen kannalta onkin todella hienoa, että Oulun vaalipiiri on siunannut Kokoomuksen eduskuntaryhmää Tuulikki Ukkolalla, jonka puheenvuoroa voi pitää tyyppiesimerkkinä huonosta etäargumentoinnista. Hän on useaan kertaan toitottanut julkisuudessa, ettei ole ”ilmastouskossa”. Silti täysistunnon keskustelussa ydinvoimasta hän juhlisti ydinvoimaloiden ehkäisevän ilmastonmuutosta eli (Ukkolan omin sanoin) ympäristön saastumista! Samassa puheenvuorossa Ukkola kuitenkin vaati Vuotoksen ja Kollajan alueita haudattavaksi veden alle. Samantasoiseen argumentointiin syyllistyivät useat muutkin ydinvoiman kannattajat, joista merkittävä osa todellisuudessa vastustaa sitovia päästövähennyksiä. Poteroihin kaivautuminen teki oikeiston etäargumentoinnista surkuhupaisaa, sillä uudet ydinvoimalat eivät tule juuri vaikuttamaan päästöihin.

Samansisältöistä argumentointia on käytetty myös keskustelussa sukupuolineutraalista avioliittolaista. Konservatiivit ovat valmiita käyttämään härskisti hyväkseen niin natsinpelkokortin, zoofiliamörön kuin ajatelkaa_edes_lapsia -argumentin. Puheenvuorojen merkitys avattuna on suunnilleen tämäntasoista: vähemmistön (ja itseasiassa enemmistönkin) kaipaamaa lakia ei tule säätää, koska muuten natsit hakkaavat heidät. Lasten hankkiminen tulee tehdä mahdollisimman vaikeaksi sellaisille ihmisille, joiden lapsia voitaisiin kiusata kouluissa ja joilla ei ole kotona tasan kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, siis yksinhuoltajat, lihavat, vääränväriset, sairaat ja vähemmistöuskontoihin kuuluvat tulisi steriloida tai ainakin rajata heiltä adoptio-oikeus pois. Avioliitto on pyhä, uskontoon pohjautuva instituutio, mutta on silti OK jos ateistit menevät naimisiin. Homot pitää kuitenkin rajata sen ulkopuolelle.

Tietenkään argumenttien sisältöä ei avata kuulijalle, sillä puhuja ymmärtää hyvin jauhavansa täyttä paskaa. Sen sijaan merkitys verhotaan laimeisiin termeihin(maailmankatsomuksellinen perhekäsitys, ääriliikkeiden voimistuminen poliittisen eliitin arvoliberalismin myötä, yms.), jotta viesti olisi uskottavampi.

Pseudokeskustelu on erityisen vaarallista juuri siksi, että se tehostaa ja helpotta perinteistä poteropolitiikkaa. Poliitikon kunnia kärsii, mikäli hän joutuu muuttamaan mielensä. Suostumalla käyttämään myös omasta mielestään virheellisiä tai vääriä argumentteja poliitikko vajoaa keskustelun ulottumattomiin. Tärkeintä ei ole enää löytää pitävintä perustetta päätökselle, vaan mahdollisimman monta omaa aatetta tukevaa argumenttia. Määrä korvaa laadun.

***

Erityisesti Vihreät ovat viimeaikoina vaatineet lauta- ja valiokuntien ainakin osittaista avaamista julkisiksi. Yrityksessä lisätä päätöksenteon avoimuutta on se vaara, että pseudokeskustelu pesiytyy myös lautakuntiin ja päätöksenteko karkaa epävirallisiin kabinettikokoontumisiin. Tosin ei ole mitään takeita siitä, että näin ei jo tapahtuisi. Median viimeaikainen lynkkausmeininki on erittäin ilostuttava asia, onhan se johtanut uusien kytkösten paljastumiseen ja varmasti nostanut poliitikot varpailleen. Ainut tapa tehdä päätöksenteosta avointa on paljastaa poliitikkojen taustavoimat ja kytkökset, jotta heidän tekemisensä ja sanomisensa asettuisivat johonkin kontekstiin. Lautakuntien kokousten suljettuna pitämisen perustelu poliitikkojen kasvojen menettämisen pelolla sekä pseudokeskustelun vaaralla on kestämätön. Mediatyypit ovat jo päässeet veren makuun, eikä kabinetteihin pakoilu suuremmassa mittakaavassa enää välttämättä onnistu. Avoimuudelle täytyy antaa mahdollisuus, tai muuten päätösten perustelut pakenevat jatkossakin kansalaisten ulottumattomiin.

Uraaniurpojen säteilevä tulevaisuus ei ole vielä totta

Eduskunta päätti antaa luvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle tänään heinäkuun ensimmäisenä päivänä 2010. Ensimmäinen erä taistelussa kestävien energiaratkaisujen puolesta on hävitty, mutta sota on vasta alussa. Eduskunnan päätös tekee vasta teoriassa mahdolliseksi aloittaa ydinvoimaloiden rakentaminen. Toisella luvansaajalla ei vielä ole sijoituspaikkaa voimalalleen saati sen jätteille. Myllyt olisivat pystyssä vasta vuoden 2020 jälkeen, ja energiatehokkuuden edistämisellä sekä uusiutuvien energianlähteiden edistämisellä ydinvoimaloista voidaan tehdä yksiselitteisesti tarpeettomia - ja sitä kautta laittomiakin.

Eduskunnan ydinvoimapäätös on harmillinen esimerkki siitä, kuinka helposti nykyiset päättäjämme ovat ydinvoimalobbareiden vietävissä ja kuinka vähän he todella välittävät hankkia tietoa päätöstensä pohjaksi. Ikään kuin ydinvoimalupien myöntämisprosessi ei olisi muutenkin ollut tarpeeksi epämääräinen, ydinvoiman puoltajat ministereitä myöten suolsivat suuressa salissa suoranaisia valheita saadakseen kaksi ydinvoimalupaansa runnottua läpi. Ainut vaihtoehto on laittaa nämä kansanedustajat vaihtoon vaaleissa 2011. Alla on lista Oulun vaalipiirin uraaniurpoista kansanedustajista. Me emme unohda.

* Matti Ahde (SD)
* Tuomo Hänninen (KESK)
* Kyösti Karjula (KESK)
* Inkeri Kerola (KESK)
* Timo V. Korhonen (KESK)
* Paula Lehtomäki (KESK)
* Suvi Lindén (KOK)
* Raimo Piirainen (SD)
* Lyly Rajala (KOK)
* Antti Rantakangas (KESK)
* Tapani Tölli (KESK)
* Tuulikki Ukkola (KOK)
* Mirja Vehkaperä (KESK)
* Pekka Vilkuna (KESK)

Bonuksena vielä entisen bändini Hässäkän ydinvoimasta kertova kappale, joka mukailee nyt nähtyä prosessia vaikka onkin tehty viime vuosikymmenen puolivälissä.

Luonnonystävä, jätä mökkisi lahoamaan

Juhannuksen, tuon vuosittaisen kaupungistapakenemisjuhlan lähestyessä on hyvä vähän kerrata mökkeilyn ympäristövaikutuksia. Plussapuolelle sijoitamme luonnonläheisen elämän, joka auttanee kaupunkilaisia pitämään yllä sitä ”oikeaa” suhdetta luontoon. Harmillista kyllä nykyaikaiset mökit on ahdettu täyteen elektroniikkaa ja kasvimaanpito on vaihtunut virtuaalikeilailuun vapaa-ajan asunnon viihdekeitaassa. Siinäpä mökkeilyn hyvät puolet.

Ikävä kyllä miinuspuoli turpoaa peittäen alleen ympäristökasvatuksellisen vaikutuksen. Mökkeily ylläpitää runsasta yksityisautoilua. Pahimmillaan mökkeilijät ajavat joka viikonloppu satoja kilometrejä päästäkseen luonnon rauhaan jouduttaen samalla ilmastonmuutosta ja sen saman rauhan hidasta tuhoa. Vapaa-ajan asuntoon ei ole taloudellista rakentaa hyviä kulkuyhteyksiä saati sitten hyvää kunnallista vesihuoltoa. Mökkiläiset käytännössä käyvät tarpeillaan yhteisissä järvissämme ja joissamme rehevöittäen niiden rantoja. Lisäksi sadattuhannet loma-asunnot vievät hurjasti tilaa kaikilta muilta eliöiltä.

Rannoilla elää noin kymmenesosa uhanalaisista lajeistamme, ja niiden elinympäristöjen säilymiseksi on valtioneuvoston päätöksellä aloitettu rantojensuojeluohjelma. Ohjelmaa on toteutettu 20 vuotta, mutta 43% suojelutavoitteesta on edelleen täyttämättä – pääasiassa kai siksi ettei valtion mailta ole löytynyt suojeluun sopivia alueita. Mikäli valtio ei omilla alueillaan kykene täyttämään suojeluvaatimuksia, täytyy yhä suurempi osa kuntien ja yksityisten maista saada suojelukäyttöön keinolla tai toisella. Rantojensuojeluohjelman mitoitus on joka tapauksessa alakanttiin, sillä vain 4-5% järvien ja merien rantaviivasta on suojeltu, vaikka noin 10% suojelutaso pitäisi saavuttaa ekosysteemien vakauden pitkäaikaseksi säilymiseksi. Jokia ei ole ohjelmassa otettu huomioon.

Rantojen suojelemiseksi vaaditaan lisätoimia. Yksittäinen mökkeilijä voi tehdä ympäristön eteen vaikka mitä, mutta on kokoomuslaista ”ympäristöfiksuutta” kehottaa ihmisiä toimimaan luontoystävällisesti ilman aikomusta muuttaa kestämättömiä yhteiskunnan rakenteita. Mökkeily on osa suomalaista kulttuuria, eikä toisaalta liene kestävän kehityksen mukaista tuhota tällaista kulttuuria kokonaan. On kuitenkin keinoja vähentää sen haitallisia ympäristövaikutuksia: kaavoitus. Rantatonttien Villi Länsi -henkinen jakaminen yksityisihmisille olisi lopetettava. Mökkeilevää elämäntapaa on mahdollista toteuttaa myös vuokramökeissä, jotka huomattavasti korkeamman käyttöasteensa takia eivät uhkaa rantaympäristöjä tavallisten mökkien lailla. Mökkien vuokraaminen myös tuo kunnan alueelle muitakin kuin kiinteistöverotuloja ja voisi siten tuoda pientä helpotusta pienempien kuntien talousvaikeuksiin.

Rantojen suojelu vaatii toki myös muita keinoja ollakseen kattavaa. Maatalouden ravinnepäästöt on saatava kuriin tiukemmalla maataloustukien ohjauksella, humuspäästöt vesiin on lopetettava soidensuojelulla ja vedenkorkeuden sääntelyä ei saa päästää lisääntymään – eli Vuotoksen ja Kollajan tekoaltaat on torpattava. Nämä toimet ovat itseasiassa jopa helpommin toteutettavia kuin mökkeilykulttuurin murros, mutta tähän murrokseen voi jokainen tahollaan osallistua. Yksilöiden toimet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös julkisen vallan puuttumista.

Yhteistyöstä punaisten puolueiden kanssa

Ensi viikonloppuna pidettävä Vasemmistoliiton puoluekokous lähestyy. Puolue on ottanut tavoitteekseen nostaa kannatuksensa nykyisestä reilusta seitsemästä ja puolesta prosentista kymmeneen prosenttiin. Onnea tämän tavoitteen kanssa! Ensi vaalien jälkeen tosin oppositio kutsuu huolimatta siitä saako ainut vasemmistopuolue houkuteltua opiskelijat ja lapsiperheet äänestämään itseään. Porvarihallitukseen sillä ei ole asiaa, punamullan edellytyksiä tuskin saadaan vaaleissa aikaan ja sinipunassa vasemmistoliitto on demareidenkin kannattajien mielissä vasta viidenneksi suosituin hallituksen täydentäjäpuolue Vihreiden, Perussuomalaisten, RKP:n ja jopa Keskustankin jälkeen. Punavihreää hallitusyhteistyötä siis tuskin nähdään vielä pitkään aikaan.

Entäpä punavihreää oppositiopolitiikkaa? Tämä riippuu meidän Vihreiden kannatuskäyristä. Puheenjohtaja Sinnemäki linjasi puoluekokouksessamme, että hallitukseen ei lähdetä jollei Vihreiden painoarvo hallitusneuvotteluissa kasva. Eli kannatuskäyrämme lurpsahtaminen voisi johtaa Sinne- ja Arhinmäen puolueet hallitukselle varsin vaaralliseen oppositioon. Viimeaikaisten kannatuslukemien valossa näin ei tosin tule käymään, mutta vaaleihin on vielä aikaa.

Vihreät on suosituin kolmas puolue kaikkiin hallituskokoonpanoihin, mutta Perussuomalaiset hönkivät perässä. Mikäli puolueemme kannatus kasvaa, tulemme todennäköisesti olemaan hallituksessa varmistamassa sukupuolineutraalin avioliiton lakiinkirjaamisen, edistyksellisen ilmastopolitiikan ja tekoaltaiden torppaamisen tuloa uuteen hallitusohjelmaan. Perussuomalaisten kanssa näistä asioista saattaisi hallitusohjelmassa tulla hyvin eri näköisiä ehdotuksia.

Suuri kysymys on onnistuuko Mari Kiviniemi nostamaan puolueensa kannatuskaivon pohjalta kakkossijalle vai voittaako Jungnerin rakkausdemokraattinen puolue itselleen hallituspaikan takaisin vain yhden oppositiokauden jälkeen? Toistaiseksi uusien ikonien merkitystä SDP:n ja Keskustan kannatukselle ei vielä voida sanoa. Demareiden kannatuskäyrä on ollut viime vuoden lopusta lähtien tasainen – persuperseilyllä ei ollut kannatusta nostavaa vaikutusta ja Urpilainen vaihtoi viisaasti viestintätaktiikkaa siirtämällä kovasanaisen Heinäluoman taka-alalle. Kokoomuslaisen positiivista viestiä lähettävän Jungnerin valinta puoluesihteeriksi taas oli nerokas valinta - ja silmiinpistävä tyylin vaihdos verrattuna demaripuheenjohtajan muutaman kuukauden takaisiin ”maassa maan tavalla” -puheisiin.

Toivon todella SDP:n viestinnällisen muutoksen heijastelevan myös arvojen muutosta. Nykyinen porvarihallituskausi on ollut Vihreille erityisesti luonnonsuojelullisissa asioissa yhtä tappiota tappion perään. Mikäli demarit todella tahtovat alkaa rakkauden puolueeksi, he ottavat politiikassaan huomioon myös tulevat sukupolvet ja ympäristön kantokyvyn. Tällaisessa tilanteessa voisi olla jopa mielekästä nähdä sinipunavihreää hallitusyhteistyötä ensi vaalikaudella.

Muussa tapauksessa toivon punaisen ja vihreän mäen yhdistyvän vihaiseksi oppositiovuoreksi.

Luonnonsuojelun tulisi olla kansalaisvelvollisuus

Kävin eilen luontoretkellä Oulun Letonniemessä. Alue on vanhaa lampaiden laiduntamaa niittyä, mutta laidunnus on loppunut jo aikaa sitten. Vanha niitty on kasvanut umpeen. Miksi näin arvokas elinympäristö on päästetty metsittymään, vaikka perinneympäristöjen lajeista 99% on uhanalaisia? Liian usein luonnonsuojelun laiminlyömisessä on kyse resurssien puutteesta, oli kyseessä sitten niityn niittäminen tai talousmetsän ennallistaminen. Luonnonsuojelu ei ole toistaiseksi kertaakaan päässyt nauttimaan kohtuullista osuutta minkään toimijan rahoista, suojelujärjestöjen budjetit tietysti poislukien.

Aloitan pian siviilipalvelukseni ja olen tullut jutelleeksi muiden sivarien kanssa heidän tulevista ja menneistä palveluspaikoistaan. Siviilipalveluksen tulisi olla yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Hämmentävän suuri osa tutuistani kertoo kuitenkin suorittaneensa sivarinsa joko pelaamalla pleikkaria tai tiskaamalla/kuskaamalla/viemällä roskia – siis tekemällä niitä töitä joita muut eivät halua tehdä. Sivari on halpaa työvoimaa, jonka velvollisuutta monet palveluspaikat joko hyväksikäyttävät tai laiminlyövät.

Eli siis maailman tärkein työ, luonnonsuojelu, olisi vailla tekijöitä samaan aikaan kun monet paskaduuniin pakotetut pakertavat turhaan? Tämä miestyövoima olisi hyödyllistä ottaa mukaan pelastamaan biosfääriä.

Palveluspaikat päättävät montaako sivaripaikkaa ne hakevat ja montako näistä paikoista on minäkin hetkenä käytössä. Luonnonsuojelullisista asioista vastaa esimerkiksi Metsähallitus mutta myös kunnat suoraan maaomistustensa ja ympäristötoimensa kautta ja välillisesti ELY-keskusten (joihin on yhdistetty vanhat maakuntien ympäristökeskukset) kautta. Tässäpä tehtävä kaikille ympäristömyönteisille kunnallispoliitikoille koko Suomessa: koettakaa saada lisää sivarityövoimaa luonnonsuojelutyöhönne. Saatte vähemmällä rahalla enemmän tulosta. Tätä tukeva konkreettinen toimi olisi kunnallistason tiedotuskiertue lukioihin, jossa markkinoitaisiin siviilipalvelusta vastuullisena vaihtoehtona asepalvelukselle.

Pidemmällä aikavälillä siviilipalvelus tulisi muuttaa kokonaan ympäristöpalvelukseksi, jossa palveluksen alkuun sijoittuvalla kuukauden koulutusjaksolla opetettaisiin perusteet tärkeimmistä luonnonsuojelun tehtävistä, kuten perinneympäristöjen kunnostuksesta, ekosysteemien ennallistamisesta ja ympäristöviestinnästä.

Itseasiassa koko asepalvelus voitaisiin korvata yleisellä ympäristövelvollisuudella, sillä uhat joilta meidän pitäisi puolustautua eivät ole sotilaallisia. Olisi hyödyllistä, että jokainen suomalainen voisi kokea luonnonsuojelutyötä käytännön kautta – luulisi sen avaavan silmiä sille kriisille jonka keskellä elämme. Sitä paitsi meillä on velvollisuus alkaa piakoin maksamaan takaisin luonnolta ottamaamme lainaa, ja uskon meidän kaikkien haluavan tehdä sen hallitusti. Muutoin vielä syntymättömät sukupolvet joutuvat nyhjäisemään tyhjästä rahat ja työn kustantaakseen meidän velkamme eksponentiaaliset korot.

Suomen sukupuuttovelka on tällä hetkellä noin 900 lajia. Uhanalaisia noin 40000 tunnetusta lajista on noin 1500.

Janne Hakkarainen puhuu avoimesta kaupunkitilasta

Janne Hakkaraisen tuki ry:n puheenjohtajana kehtaan jakaa tämän eduskuntavaaliehdokkaan verkkopuheen kanssanne.

Kulttuurisota kukistettava

Kulttuurisota on käynnissä, ja tämä sota on häiritsevän yksipuolista hyökkäämistä. Maailman ei-suomalaisten ihmisten saapumisesta tämän valtion alueelle ollaan montaa mieltä, mutta yhdestä ajatuksesta isommat poliittiset liikkeet ovat varsin yksimielisiä: sopeuttamisesta. Maassa maan tavalla ja niin edelleen.

Sopeuttaminen merkitsee valtakulttuurista poikkeavan ihmisen kulttuuri-identiteetin karsimista, jotta se olisi mahdollisimman yhteneväinen mahdollisimman monen ihmisen kanssa. Suomalaisuuteen sopimattomat käytöstavat, kuten ympärileikkaaminen ja moniavioisuus on kitkettävä pois. Tavoitteena on tehdä tulokkaista mahdollisimman suomalaisia.

Tavoite on tavallaan ymmärrettävä, vaikka nationalismiin nojaava ajattelu on väistämättä tuomittu epäonnistumaan. Ajatus kansoista ja kansallisista ominaisuuksista on omiaan luomaan rajoja sinne, missä niitä ei tarvitsisi olla. ”Suomalaisuuteen” kuuluu yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta paljon epäolennaisiakin asioita. Keskustelussa sopeuttamisesta on esiintynyt esimerkiksi tyttöjen huntujen käytön kieltäminen kouluissa. Millä tavalla hunnuttautuminen estää yhteiskunnan toimintaan osallistumisen? Samalla sallimme kuitenkin länsimaiset uskonnolliset tunnukset niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin oppilaiden kauloissa killuvissa risteissä.

Sopeuttamiseen tiivisti liittyvä ajatus on karkottaminen. Maassa maan tavalla, tai maasta pois. Kuitenkin meillä on ”kansamme” keskuudessa yhteiskuntaan erittäin huonosti sopeutuvia yksilöitä ja ryhmiä, joiden ei hyvällä omalla tunnolla voi mitenkään sanoa toimivan ”maan tavalla”. Miksi syntymämaa vaikuttaa ihmisen oikeudelliseen statukseen näin dramaattisesti?

Sopeuttamiskeskustelua seuranneena arvaan, että ulkomaalaiset eivät nationalistien mielestä koskaan tule sopeutumaan yhteiskuntaan tarpeeksi hyvin. Vaikka oma kulttuuri onnistuttaisiinkin karsimaan tulokkailta pois, niin aina voidaan löytää jokin ulkoinen tekijä erottamaan Ne Meistä, suomalaisista.

Ratkaisua pitääkin lähteä hakemaan ongelman toisesta päästä. Ongelmamme eivät ole sopeutujissa vaan asetetuissa vaatimuksissa. Ongelma on suomalaisuudessa. Se sisältää niin paljon triviaaleja ominaisuuksia, että yhdenkään ei-syntyperäisen suomalaisen ei ole niitä mahdollista täyttää. Siksi yhteiskuntaamme sopeutumisen vaatimukset tulisikin muodostaa yleisen inhimillisyyden perusteella suomalaisen kulttuurin vaatimusten sijaan. Selkeimpänä erona nykyiseen olisi oikeus käyttää oman uskontonsa tunnuksia ja esimerkiksi ympärileikata poikalapsensa ilman suomalaisten moralisointia. Tulevaisuudessa perikristillisen suomalaisuuden purkaminen voisi johtaa suomalaistenkin vapautumiseen kulttuurinsa normeista esimerkiksi erilaisia pari- tai monisuhteita rajoittavan lainsäädännön poistumisen kautta.

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksessa 2010

Ensimmäistä puheenvuoroani siteerattiin Huvudstadsbladetissa. Kommenttikeskustelu on aika helmeä luettavaa.

Rakas puoluekokousväki!

Vihreä Liitto on edistyksellinen puolue. Siksi on hassua, että kielipolitiikassa ripustaudumme yli 200 vuotta vanhaan painolastiin.Ruotsin kielen pakollisuus ja sen lähes uskonnolliset mittakaavat saava arvostaminen työelämässä ovat vanhentunutta politiikkaa.

Me vihreät kannatamme monikulttuurisuutta, ja kieli on kulttuurin ehkä tärkein osatekijä. Haluamme luoda Suomen, jossa kaikenvärisillä ja -kielisillä ihmisillä on mahdollisuus osallistua yhteiskunnan toimintaan mahdollisimman helposti. Bikulttuuriin kahliutuminen sopii tähän tavoitteeseen kovin huonosti.

Alueiden kieliryhmien todellinen koostumus tulisi jatkossa ottaa entistä paremmin huomioon niin koulutuksessa kuin työelämässäkin. Joensuussa tulisi voida opiskella ruotsin sijasta venäjää. Itä-Helsingin terveyskeskuksissa tulisi työhönotossa arvostaa somalikielentaitoa, eikä ruotsin osaamiseen tulisi tällaisissa tapauksissa kiinnittää nykyisenkaltaista huomiota.

Haluamme olla edellä kaikilla politiikan osa-alueilla. Kun muut puolueet tyytyvät ilmastopolitiikassa 20% päästövähennyksiin, meidän tulee vaatia 90%. Kun muut puolueet takertuvat bikulttuurisuuteen, meidän on edistettävä aitoa monikulttuurisuutta. Tämä työ alkaa kaikkien kielten tasavertaisesta arvostamisesta ja historian painolastin hylkäämisestä.

---

Toinen puheenvuoroni käsitteli jätteenpolttolaitosten kuolleistaheräämistä.

Rakkaat kanssavihreät!

Ette ehkä tiedä sitä vielä, mutta kaatopaikat ovat ystäviämme. Ne ovat ravinnonlähteitä monille eliöille ja ennen kaikkea hiilinieluja. Kaatopaikalle kannettu muovi kun maatuu kovin hitaasti.

Kaatopaikat Suomessa ovat kuitenkin vaarassa kuolla sukupuuttoon. Syynä ovat kaikkialle nousevat jätteenpolttolaitokset, jotka ryöstävät kaatopaikoilta kasvun edellytykset.

Jätteenpolttolaitokset ovat kunnallisteknikoiden toteenkäynyt päiväuni, joka sekä hävittää jätettä että jauhaa kunnalle rahaa energiantuotannolla Yksi asia on kuitenkin jäänyt huomaamatta; ei se jäte mihinkään katoa.

Se leviää ilmakehään koko maailman taakaksi.

Väitetään, että polttolaitokset korvaavat hiiltä energianlähteenä. Todellisuudessa ne kuitenkin torppaavat puuta ja muita kestävämpiä vaihtoehtoja. Kun öljyriippuvuuden lonkerot kietoutuvat sekä jätehuollon että energiantuotannon ympärille, ei kestäviä ratkaisuja saada toteutettua pitkään aikaan, ehkä koskaan. Siksi fossiilisen jätteen polttamisesta on luovuttava.

Kympin tytöistä

Kympin tyttö on taas noussut julkisuuteen, nytkin pahana miesten syrjäyttäjänä. Tämänkertaisessa kohussa hyvin menestyvät nuoret naiset uhkaavat varastaa pojilta heidän huonoilla kouluarvosanoilla ansaitsemansa ammattikoulupaikat. Edes pääsykokeiden tarkoitushakuinen käyttöönotto ei hidasta kympin tytön väsymätöntä taistelua miesten kaikin tavoin mahdollisimman kurjan elämän puolesta.

Miehet ovat aliedustettuina korkeakouluissa, lukioissa, Vihreissä ja nyt näköjään ammattikouluissakin. Ainoat jäljelle jäävät alat pojille ovatkin putkimies ja toimeton kaupungilla notkuja. Onko miehuuden tulevaisuus siis putkenrassaajaraukassa, joka tarvitsee kaikissa tekemisissään kompensaatiota ja tukea yhteiskunnalta päästäkseen tasa-arvoiseen asemaan mahtavien naisten kanssa?

Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan täältä.