Vihreiden puheenjohtajavaali ja sen kaksi ehdokasta

Tämä teksti jatkaa Jaakko Stenhällin Tampereen vihreiden nuorten Virnun blogissa Vihreiden puheenjohtajataistosta aloittamaa keskustelua, vaikken tamperelainen olekaan :)

Vihreiden uusi puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, jonka tulos julkaistaan puoluekokouksessa. Ilmoittautumispäivään mennessä ehdokkaita oli tullut neljä: Mika Flöjt, Anni Sinnemäki, Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto.

Käytännössä ehdokkaita on kuitenkin vain kaksi: puolueen nykyjohto ja varteenotettava haastaja.

Ehdokkaiden eliminointi epäsopivuusperiaatteella paljastaa väitteeni todeksi.

Tulevan puheenjohtajan tulisi olla kansanedustaja, ministeri tai sitten todella pitkän linjan vihreä poliitikko. Uskon Mika Flöjtin asettuneen ehdolle vain herättääkseen keskustelua ”cityvihreyden” ja ”erävihreyden” konfliktista, joka totta kai on olemassa - mutta ei linjoissa vaan kyräilyssä ja klikkiytymisessä. Mika tuskin olisi sopiva seuraavaksi puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajavaali on linjavaali. Tässä valossa tuntuu omituiselta, että nykyisen linjan edustajat lähtevät haastamaan toisiaan vailla lupausta muutoksesta. Anni  Sinnemäki on suoriutunut tehtävästään puolueen puheenjohtajana hyvin, Ville Niinistö on viime vaalikauden eduskuntaryhmän puheenjohtajana yhtälailla vastuussa harjoitetusta politiikasta eikä hänellä ole tuoda  puolueeseen mitään uutta. Paitsi parta ja maisterintutkinto. Senkö perusteella me haluamme puheenjohtajamme valita?

Sinnemäki ei, ainakaan puolueen oman analyysin mukaan,  ole syyllinen vihreiden vaalitappioon. Jos jompi kumpi  puolueen isoista pampuista ansaitsee kokeilla vihreän oppositiopuolueen johtamista, se on puolueen vaikean tilanteen läpi ohjannut Sinnemäki, joka ainoana ehdokkaana suostui hallituspuolueen puheenjohtajan koiranvirkaan kaksi vuotta sitten.

Viimeinen esittelemättä jäänyt ehdokas on eduskuntaryhmän vasemmistolaisin edustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka nostaa avoimessa kirjeessään sosiaalipolitiikan ympäristöarvojen rinnalle vihreän politiikan keskiöön.

Vihreiden puheenjohtajavaalissa todellinen kamppailu käydään nykylinjan ja vasemmalle painottumisen välillä. Kilpailijoiden nostot tärkeimmiksi teemoikseen (vihreä talous vs. sosiaalipolitiikka) alleviivaavat tätä pointtia.

Aion tässä vaalissa äänestää Outia. En siksi, että Anni olisi tehnyt jotakin väärin, vaan koska Outin ehdokkuus tarjoaa puolueelle uudistumisen mahdollisuutta. Vihreä politiikka on aina ollut vasemmistolaista, ei vasemmalle päin kallellaan. Puheenjohtajan olisi hyvä heijastaa tätä tosiasiaa. On aika unohtaa puheet sitoutumattomasta edelläolemisesta, johon Niinistön sosiaaliliberaalius-heittokin kuuluu.

Vaikka olen vältellyt itseni leimaamista, niin tämä vaali on saanut minutkin ymmärtämään olevani ajatusmaailmaltani muutakin kuin vasemmiston symppaaja. Olen punavihreä. Se ei tarkoita, että olisin demareiden tai vassareiden kanssa samaa mieltä, että vaatisin sosialistista vallankumousta (tällaisenkin väitteen olen kuullut) tai että vastustaisin kategorisesti tasaverojen korottamista. Vanhat vasemmistopuolueet eivät saa yksinoikeudella määritellä, mitä on oikea heikompien puolella oleminen.

Tämä teksti on kärjistys ja heijastaa omia toiveitani tulevan jäsenäänestyksen suhteen. Toki tiedän Ville Niinistö-kultin olevan vahvan, ja että Pohjois-Suomessa ja Lahdessa (?) saatetaan äänestää Mika Flöjtiä. Mutta toivon kaikkien Vihreiden käsittävän, että puheenjohtajan valinta ei ole vain kasvojen kohotusta tai puolueen suun valintaa. Se voi olla demokratian riemuvoitto, todellinen linjavalinta ja oikea muutos.