Median vastuu totuuden hajoamisesta

Viime vuosikymmen oli faktoihin perustuvan uutisoinnin kannalta murheellinen. Ainakin kahdessa suuressa ympäristökysymyksessä vainoharhaiset salaliittoteoreetikot ovat saaneet näkökantansa tuhoisan hyvin esille ottaen huomioon kyseisten ryhmien väitteiden totuuspohjan. Etenkin vuosikymmenen alkupuolella ilmastonmuutoksen yksimielistä tieteellistä perustaa epäilevien lausuntoja julkaistiin niin kutsutun tasapuolisuuden nimissä tiuhaan. Vuosikymmenen loppupuolella denialistien hyysääminen rauhoittui, mutta harmillisesti kotimaasta löytyi uusi tieteellisen tiedon kyseenalaistava eturyhmä. Jokainen uutisia seuraava luonnonystävä tietää kyseessä olevan Metsästäjäliitto ja etenkin Kainuun susikanta-arviot.

Suomen Kuvalehden avustaja Aku Heinonen summaa blogissaan osuvasti journalismin vastuusta tieteellisen tiedon arvioijana:

”Varsinaiseen tieteellisen tiedon tuotantoon [journalismista] ei ole, eivätkä sen menetelmälliset paukut välttämättä riitä tarvittavan tasoisen kritiikin antamiseenkaan. Se, mihin journalismi kyllä kykenee, on koko tieteellisen järjestelmän alasajo”

Media on nolkytluvulla siirtänyt tärkeiden uutisten määrittelyssä yhä enemmän valtaa asiantuntijalta kuluttajalle. Verkko- ja huomiojournalismin aikakaudella otsikoiden tulee olla iskevämpiä kuin itse asian ja uutisen hyvyyttä mitataan sen saamien klikkausten lukumäärällä. Huomiojournalismista hyötyvät ne ryhmät, joilla on voimavaroja ja röyhkeyttä paketoida oma agendansa mediaseksikkääseen pakettiin. Vastakkainasettelu tai ”tasapuolisuus” on olennaista 2000-luvun journalismissa, vaikka toisen osapuolen argumentit sulaisivatkin pois kriittisemmässä tarkastelussa. Puuttuuko 2000-luvun huutomerkkimedialta kyky ymmärtää vai arvostaa tiedettä, kun se julkaisee sellaisenaan haitallisia valheita tasa-arvoisina näkökulmina tutkitun tiedon kanssa? Taustoittavalla, tieteelliseen ajatteluun koulutetulla journalistilla pitää olla aikaa selvittää haastateltavansa sanomisten tieteellinen perusta ja kantaa ammatillinen vastuunsa harjoittamastaan uutisoinnista. Vaikka denialistien ulostuloja ei enää uutisoitaisikaan, niin salaliittokultti on jo ehtinyt syntyä. Huonoa uutisointia tukee uusi konservatiivinen verkkokansalaisyhteiskunta, joka sarjatulittaa foorumit ja keskustelupalstat täyteen vaiennettujen marttyyrien ”tiedettä”.

Internet on myös muuttanut joidenkin toimittajien maailmankuvaa. Nuorten radiokanava Yle X:n toimittaja totesi metsästäjäliiton propagandakampanjan aikaan olevan vaikeaa muodostaa mielipidettä susimäärästä, kun asiasta liikkuu niin monenlaista uutista. Metsästäjäliiton tavoitteena on varmasti ollut edellä mainitun kaltainen reaktio tavallisessa kaduntallaajassa. Mutta miten on mahdollista, että koulutettu toimittaja ei ymmärrä tieteilijän ja eturyhmän väitellessä tieteestä, kuka on oikeassa? Onko wikipediasukupolven toimittajien totuuskäsitys relativistinen ajatuksella kaikki voi olla totta, koska kaikelle voi löytää perusteita googlettamalla?

Verkkolehdet helpottavat uutisten seuraamista useammasta lähteestä, mutta mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on, jos kaikki uutistalot julkaisevat samat lehdistötiedotteet lähes sellaisenaan? Onko esimerkiksi neljän lähteen käyttämisen seurauksena lopulta se, että osallistuu nelinkertaisella klikkausmäärällä huonon journalismin rahoittamiseen?

En itse keksi muuta keinoa uutisoinnin laadun parantamiseen kuin kysynnällä ohjaamisen. Kuluttajaliike on aikojen saatossa vaatinut eettisempiä ja ekologisempia tuotteita, mutta miten sen vaikutus saataisiin ulotettua journalismiin? Mistä saataisiin kaivettua joukkovoima muuttamaan esimerkiksi Oulun alueen päälehden Kalevan surkea journalistinen taso? Miten vakuuttaa verkkolehdet siitä, että myös huolella tehdyille jutuille löytyisi lukijoita? (Kommenttiosioon voi vinkata valmiista esimerkeistä!)

Jään kypsyttämään ajatusta vastuullisempaa uutisointia vaativasta kuluttajaliikkeestä. Aika näyttää, mitä ajatuksesta seuraa.