Selkään (ja käteen) puukotettu sivari

Ainut sivarista jäävä lämmin asia: sivarisukkapari

Viime viikot olen viettänyt suurimmaksi osaksi poissa netin ääreltä. Osasyynä siihen ovat kokemani vastoinkäymiset ja omakohtaiset havaintoni siiviilipalvelusmiehen heikosta asemasta suhteessa palveluspaikkaansa.

Uskoin löytäneeni täydellisen palveluspaikan, jonka täydellisyyttä alleviivasi sen löytyminen asuinpaikkakunnaltani. Työ liippasi läheltä koulutustani ja kiinnostuksen kohteitani. Kaikki olikin hyvin siihen saakka, kunnes työtapaturmaisesti loukkasin käteni.

Vaimoni ja minä saamme minä päivänä hyvänsä ensimmäisen lapsemme. Kävin käteni leikkauksen jälkeen palveluspaikalla keskustelemassa palvelukseni jatkosta. Koska minulle oli määrätty sairaslomaa maaliskuun loppupuolelle saakka, oli palveluspaikallani oikeus kotiuttaa minut. Selitin tilanteeni: kuinka kotiuttaminen pudottaisi meidät tukivälikköön (sairaspäivärahan hakemiseen menee 2-6 vk, eikä sitä voi kiirehtiä) ja kuinka loppujen lopuksi maaliskuun loppuun ei ole kovin pitkä aika, eikä palveluspaikka siksi menettäisi paljoakaan rahaa. Minulle ja perheelleni palveluksen jatkuminen keskeytymättömänä taas merkitsisi tuki- ja lomakeviidakon, senttien laskemisen ja siviilipalveluksen keskeyttämiseen ja uudelleen aloittamiseen liittyvän paperihelvetin välttämistä.

Keskustelussa oli ikävä sävy. Yksi palveluspaikan työntekijöistä puhui minusta kuin loisesta ja huomautti, että jos olisin yksityisellä puolella tätä keskustelua ei edes käytäisi (eipä kai, koska yksityinen puoli ei sivareita saa!). Keskusjohdon edustaja pahoitteli minun olevan keskustelussa paikalla, kun hän yritti vakuuttaa palveluspaikan esimiestä kotiuttamaan minut. Esimies kiemurteli tuolissaan silminnähden harmistuneena vaikeasta päätöksestä, joka hänen oli tehtävä.

Tässä tapaamisessa ei vielä tehty päätöstä palvelukseni jatkumisesta. Todettiin vain lisäselvitysten tarpeellisuus. Minulle erikseen sanottiin, että palveluksen jatkaminen keskeyttämättömänä sosiaalisilla syillä on mahdollista. Ottaen huomioon että olin tehnyt ammatillisen koulutuksen vaativaa työtä sivarin päivärahoilla oletin, että saattaisin jopa saada jatkaa palveluspaikassani. Lisäselvitysten jälkeen keskustelisimme asiasta uudelleen.

Paskan marjat. Kun lähdin palveluspaikalta tuona päivänä, oli torstai. Heti seuraavana päivänä palveluspaikka lähetti kotiuttamispaperit Lapinjärvelle.

Ärtymykseni ei kohdistu kotiuttamiseen, vaan tapaan jolla se tehtiin. Kotiuttamispaperit lähetettiin perjantaina, mutta minua informoitiin asiasta vasta seuraavana tiistaina. Lapinjärveltä vastattiin puhelimeen vasta seuraavana päivänä, eikä sielläkään osattu heti kertoa mikä kotiuttamispapereiden tilanne oli. Olin tässä vaiheessa lievästi sanottuna hädissäni ja suutuksissani.

Onneksi palveluspaikka oli unohtanut muodollisen kuulemiseni (vaikka kotiuttamispapereissa oli kyllä yritystä kiertää kuulemisvaatimus) ja tätä kirjoittaessani olen vieläkin siviilipalveluksessa. Kotiuttaminen tapahtuu ensi perjantaina.

En oikein tuohtumukseltani saa tähän tekstiin rakennetta. Poliittisena pointtina voisin nyt höpistä jotain perustulosta ja asevelvollisuuden turhuudesta ja haitallisuudesta yksilön elämälle. En juuri nyt kykene, vituttaa liikaa. Pitää vaan toivoa, että palatessani sivariin löydän jonkin mielekkään palveluspaikan. Entiseen paikkaan selkäänpuukottajien ja väheksyjien sekaan en koe voivani palata.

PS. Jos olisin armeijassa, palvelukseni olisi kaikella todennäköisyydellä jo ohi.